Raha ja rakkaus

Varallisuus on vuosisatojen ajan ratkaissut avioliittomarkkinoilla. Romantiikka on sen varjossa versonnut rikkaruohon tavoin, mutta liitot sovittiin omaisuusnäkökulmasta järkeilleen. Tähän teemaan Jane Austen tarttui 1800-luvun alussa romaaneissaan.

Emma Thompsonin käsikirjoittama ja Ang Leen ohjaama elokuva Järki ja tunteet (1995) esitettiin TV:ssä viimeksi viikko sitten. Siinä kohtausrytmitys, tyyli ja henkilöt asettuvat kuin pankki- ja etukortit lompakkoon: on mistä ottaa. Kate Winslet hehkuu tunteikkaana teinineitona, ja aavistukseen rooliinsa liian vanha Thompson kihisee pidätettyjä mielenkuohuja. Muukin roolitus on huolella hiottu, puhumattakaan kuvauksesta, miljööstä ja puvustuksesta.

Helsingin kaupunginteatteri on pelottomasti siirtänyt teoksen näyttämölle. Dramatisointi on vaatinut kohtauskarsintaa, ja aika hyvin siinä on tehty näyttämölle sopivia tilannevalintoja. Ajankuvaa myötäilevä puvustus on onnistunut, samoin yksinkertainen ja karu lavastus. Yksinäinen kaappi muuntuu moneksi, ja matka-arkkujen siirtely vie sujuvasti tapahtumat toiseen. Erityisen näppärä on illuusio tanssiaisista. Hiekkaläjä näyttämön keskellä ei häiritse muttei sen merkitys aivan avaudukaan.

 
Esitys itse on kovin epätasainen: siinä on sujuvuutta mutta kovin paljon tarkoituksetonta kulmikkuutta. Rahan ja järkeilyn vastakkaisuus tunnesuhteisiin verrattuna ei jää epäselväksi, ei myöskään Marianne-neidon kehityskaari näiden ääripäiden välillä. Roolitus ei ole täysin toimiva. Kreeta Salminen on ilmeikäs ja kyteviä tunteita ilmentävä Elinor, mutta Mariannen roolin Sara Melleri heiluu välillä turhan rajusti herkullisen naivismin ja kankeasti esitetyn keinulaudalla, eikä mielestäni hänessä ei ole tarvittavaa valloittavuutta; kemia suuren rakkauden kanssa jää aistimatta. Mitä jos nämä pääroolit olisikin jaettu toisin päin? Vaivaannuttavana pökkelönä replikoi näytelmän romanttinen sankari, mikä vie pohjan pois tragedialta, eikä rooliinsa turhan poikamainen eversti ilmennä vakuuttavasti antaumuksellista kunniallisuutta. Sivuroolit on mainiosti hoidettu, sillä hupsujen höpsöjen joukko on virkeä osa esitystä.

Mitä näytelmäversiolla on annettavana nykykatsojalle, joka ei parinvalinnassa ole säädyn ja varojen kartuttamisen puristuksessa? Valitettavasti ei esityksestä irtoa sitä, mitä elokuvasta ja romaanista, jäljelle jäi vain romanttissävyinen hupailu, joka ei onnistu koskettamaan. Myönnän, että arvioinnin (epä)reiluuteen väkisinkin vaikuttaa se, että tarina on lukuisten elokuvakatsomiskertojen vuoksi liian tuttu ja lukittu leffan roolisuorituksiin.

Romaanissa ja elokuvaversiossa on monisyistä tilanteen, aseman, ahneuden ja antaumuksellisuuden kuvausta. Kärjistysten ja karikatyyrien lisäksi niissä on kipeää kritiikkiä säätyjaosta, perimyslaista ja naisten asemasta. Syntyy terävä kuva velvollisuudentunnosta ja kehityksestä idealistisesta mustavalkoisuudesta elämän harmaiden sävyjen ymmärrykseen. Kaiken kuorruttaa realismin, humoristisuuden ja romantiikan vähintään kolmivärinen kermavaahto.

Helsingin Sanomat sattumalta puffasi näytelmää samana päivänä, kun olin menossa katsomaan esitystä (16.5.2014).

Helsingin Sanomat sattumalta puffasi näytelmää samana päivänä, kun olin menossa katsomaan esitystä (17.5.2014).

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s