Risteytyvät tienhaaratarinat

Olen halunnut olla kuin aution saaren ainoa lukija Tommi Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeys (WSOY 2014) kanssa. Olen vain silmäillyt Antti Majanderin HS-kritiikin, enkä ole lukenut kirjablogeja. Tietysti jotkut kuulopuheet ja Hesarin ylistävä kritiikkiotsikko vaikuttivat tähän eristäytymispäätökseen ja antoivat odotuksille suuntaa.

”On hyvin terveellistä ja kasvattavaa todeta, kuinka suunnaton määrä kirjoja kirjoitetaan, ja kuvitella mielessään niitä valoisia toiveita, joita niiden julkaiseminen herättää asianomaisissa kirjailijoissa, sekä niiden lopullista kohtaloa. Mitä mahdollisuuksia yhdellä kirjalla on päästä esiin tuon paljouden keskeltä? Ja menestyskirjatkin ovat yleensä vain yhden kauden kirjoja.

Näin voisi kirjoittaa tänään, vaan ei: näin kirjoitti W. Somerset Maugham 1919 ilmestyneessä romaanissa The Moon and Sixpence (Kuu ja kupariraha, suom. 1948). Neljäntienristeyksestä tuli menestyskirja yhden valtamediakritiikin myötä. Siitä on otettu jo useampi painos, ja kirjaston varausjonossa on satamäärin väkeä. Sattumanvaraistahan se on, mikä teos pääsee esille, miten laajan huomion se saa ja miten kauan se kestää. Otanta iski kunnolla Kinnuseen. Eikä syyttä. Ihmettelen, jos tämä romaani jää vain kausituotteeksi.

Vahvat naiset ja valokuvaus sekä erilaiset risteyskohdat ovat romaanin ydintä.

Vahvat naiset ja valokuvaus sekä erilaiset risteyskohdat ovat romaanin ydintä.

Neljäntienristeys jää mylläämään mieleen ja tunkee uniin. Siinä on kaikkea sitä, mikä minua kaunokirjallisuudessa koskettaa: moniulotteinen henkilökuvaus, pinnan alle menevä elämänkuva, tarinassa useita tasoja, ennalta arvaamattomia käänteitä, historia ja ympäristö rajaamassa oleelliseen, omaääninen kerronta ja askarrusta antava rakenne, joka jättää tilaa tulkinnoille.

Kokonaisen vuosisadan ajan tarkennetaan neljän henkilön elämänkulkuun ja heidän risteyskohtiinsa. Rakenne tukee sisältöä ja sanottavaa, ja yksityiskohdissa on henkilöitä ja toimintaa viitoittavia oivalluksia, jopa romaanin osien mottoja myöten. Suvun kantaäitiin Mariaan zoomataan ensin, sitten Lahja-tyttäreen, jonka jälkeen suunnataan Lahjan miniään Kaarinaan. Viimeisenä on Lahjan miehen Onnin kuvakooste. Valokuvan tapaan napataan kustakin vain väläyksiä vuosien varrelta. Tallennetut otokset ovat yhtä oleellisia kuin poistetut, revityt tai epätarkat kuvat.Neljäntienristeys 2

Ennakolta ei tapahtumakulkuja kannata arvailla, eikä nimi ole enne: esimerkiksi Onnin osa on onnettomuudessaan riipaiseva. Olen haluton kertomaan mitään juonesta tai tapahtumista. Niiden selvittäminen saa jäädä jokaiselle lukijalle. Sen sijaan haluan hetken viipyä ihmisen osassa.

Anoppi huomaa, että Onni katselee häntä. Se nousee ja ottaa kattilan laudalta, kallistaa sitä ja kaapii lopun keiton kokoon.
– Se taisi olla Lahja aamulla pahana, se kysyy mutta ei katso päin.
– Kuuluiko se teille asti?
– Minkäs sitä itselleen mahtaa.
Anoppi kaataa lopun keiton lautaselle. Hän horjahtaa ja ottaa tukea Onnin olkapäästä, taputtaa sitten sitä.
– Jokainen on mitä on.
Onni miettii, tarkoittaako anoppi Lahjaa vai itseään vaiko häntä.

Ihminen on osiensa summa, vaan jakojäännöksiä jää, eivätkäkä yhtälöt ratkea. Osaset loksahtelevat paikoilleen tai vinksalleen koetun ja eletyn mukaan. Ratkaisevaa on se, miten tulee muiden hyväksymäksi ja miten laskee lähelleen muut ihmiset. Romaanin perhe pitää yhtä ulospäin mutta heidän on vaikeaa ja osin mahdotonta näyttää toisilleen, mikä heitä pitää yhdessä.

Lopulta jokainen istui vuoteensa reunalla kuuntelemassa toisten varovaisia liikkeitä ja odotti, tulisiko joku käymään. Istuisi vaikka sängyn reunalle ja kysyisi, miten päivä on mennyt. Mutta kukaan ei koskaan tullut eikä kukaan kysynyt, vaan he kaikki olivat suljettujen, kiinnityönnettyjen ja lukottomien ovien vankeja.

Häkeltyneenä ihailen Kinnusen taitoa etenkin naiskuvaajana sekä sukupolvien ja elämänkaaren eri vaiheiden tavoittajana. Lahjan rooli on taidolla rakennettu: hän on jokaista romaanin osaa toisiinsa sitova yhdyshenkilö. Isättömästä tytöstä, jonka perustarpeena on se, että hänestä pidetään huolta ja häntä pidetään hyvänä, kehittyy pettynyt, Muumien Mörön kaltainen ympäristön jäädyttäjä. Kuvauksessa ei sorruta yksioikoisuuteen, uskottavuus säilyy ja loppua kohti koskettavuus sen kuin kasvaa. Kaarina-miniän osuus on vastakuva anopille, ja samalla se on kunnianosoitus kovien ihmissuhdekompromissien tekijöille ja ihmisten erilaisuuden ymmärtämiselle.

Kova houkutus olisi ruotia jokaista henkilöä sekä heidän haaveitaan ja haavojaan. Kirjan ”puutteeksi” voisikin laskea sen, että jokainen henkilö on niin kiinnostava, että hänestä olisi irronnut oma romaaninsa. Hassasiko Kinnunen komean sukusarjaromaanin mahdollisuudet ja räjäytti potin yhdellä kertaa? Miten vain – Neljäntienristeys on sellaisenaan hieno romaani. Vaikutus on jopa sellainen, että jään edelleen omahyväisesti muhittamaan lukutunnelmaani, enkä tohdi kurkata vielä muiden kokemuksia (vaikka jaan omani). Tämä romaani oli myös kirja, jota halusin lukea hitaasti, loppumista vältellen.

– –
Sain romaanin kustantajalta.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

2 responses to “Risteytyvät tienhaaratarinat

  1. Huvitti lukea ajatuksiasi, koska ne ovat lähes yhtenevät omieni kanssa.
    Ostin kirjan melko tuoreeltaan, suurelta osin Hesarin ylistävän kritiikin vuoksi, mutta kovasti myös romaanin aihepiiristä kiinnostuneena.
    Sinun tavallasi en halunnut lukea yhtään enempää kritiikkejä tai mielipiteitä kirjasta vaan omin sen itselleni ja myös pitkitin lukemista, aivan kuin lahjapaketin avaamista.
    En pettynyt. Kirja ja erityisesti sen henkilöt käyvät edelleen mielessäni, vaikka olen lukenut muutaman muun täysin erilaisen kirjan sen jälkeen.
    Jo lukemisen aikana merkitsin muistiin muutamilla sanoilla, mitkä asiat Neljäntienristeyksessä viehättävät.
    Jo kirjan ostamiseen vaikutti kiinnostukseni historiaan, myös suomalaiseen lähimenneisyyteen ja ihmisten arkipäivään. Ilahduin myös kerronnasta: kirjasta löytyy mielenkiintoinen tarina, jota on osattu valottaa eri henkilöiden ja aikojen kautta. Kieli on selkeää ja konstailematonta, vaikka samalla omaperäistä ja rikkaasti kuvailevaa. Sitä taitoa ihailen erityisesti. Ärsyynnyn helposti keinotekoisten, teennäisen omaperäisten sanavalintojen ja lauserakenteiden ääressä.
    Kirjan aihepiiriin sopii erinomaisesti kerronnan rinnastaminen valokuviin, mutta huomaan merkinneeni muistiin, että kirja on kuin taitavan piirtäjän tekemä sarja tarkkoja tuokiokuvia; pelkistettyja, mutta täynnä herkällä viivalla luonnosteltuja mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita katsoja jää tutkimaan pitkäksi toviksi.
    Jokaiseen henkilöön tosiaan voisi tutustua vieläkin paremmin. Onni on lisäksi sellainen, jonka haluaisin esitellä kaikkein ennakkoluuloisimmille ja vanhoillisimmille homouden vastustajille. Näen hänet paitsi sympaattisena henkilönä myös Tommi Kinnusen taitavana kannanotttona ajankohtaiseen keskusteluun.
    Surullisen moni elämän kärsimyksistä on meidän ihmisten toisillemme aiheuttamaa. Valitettavasti omat kovat kokemukset eivät usein auta empatian ja ymmärryksen kasvamiseen vaan käy päinvastoin. Tuomitseva ja aina oikeassa oleva ihminen tosiaan jäädyttää ympäristönsä ja muuttuu samalla myös itse yksinäiseksi Möröksi. Lahja-rukka!
    Onneksi kirja ei kuitenkaan ole mustavalkoinen ja onneksi vastapainona ovat Maria, Kaarina ja mielestäni myös Johannes ja Onni, kukin tavallaan.

    Mieleenpainuva kirja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s