Omaishoitohuuto

Jaakko Yli-Juonikkaan tuotannon viides kirja Vanhan merimiehen tarina (Otava 2014) on hämmentävästi sellainen, että se pitäisi lukea heti toistamiseen. Romaani on tiivis tarina kolmihenkisestä perheestä, jonka jokainen jäsen vuorollaan kertoo tapahtumista. Perheen äiti on täysipäiväinen omaishoitaja, isä on töissä ympäristövirastossa, joka on organisaatiomuutosten kourissa. Tapahtumien tasutana on se, että perheen liikunta- ja puhekyvytön tytär on 12-vuotiaaksi asti kommunikoinut vain kirkumalla vailla yhteyttä vanhempiinsa ja ulkomaailmaan.

Kerrontatilanne alkaa hyvissä merkeissä: 16-vuotias tytär on oppinut kommunikoimaan fasilitoimalla, hän on samalla menetelmällä kirjoittanut runokäsikirjoituksen ja pääsee leikkaukseen, joka voi saada toisen käden toimimaan. Perheenjäsenten välillä näyttää olevan yhteisymmärryksen ja luottamuksen ilmapiiri. Teksti on jokaisen suulla aluksi aika samantapaista, suoraa tapahtumakuvausta. Kerronta on liukasta ja ovelaa, se metsästää vaivihkaa, ja lukija kompastuu sen ansalankoihin.

Todentuntuisen kuvailun vaikeus johtuu siitä, ettei kieli voi ikinä tavoittaa olemassaolon perimmäistä ankeutta. Luulen monen kirjoittavan tarinoita elämästään juuri tästä syystä. Muistiin merkittynä tyhjänpäiväisinkin havainto tai ajatus muuttuu arvokkaaksi. Kirjoittamalla jostakin maailman ilmiöstä kirjoittaja poimii sen erilleen olemassaolon tunkiosta, kiillottaa sen ja asettaa näytteille lasivitriiniin. Kirjoittaminen pyhittää ansaitsemattomasti kuvauksen kohteen.

Kirjoittaminen on itsessään romaanin sisällöllinen ja temaattinen syvävirtaus. Kuka kirjoittaa ja mitä? Vaikeasti vammaisen osallisuus on täysin riippuvainen siitä, että vanhemmat kuljettavat tyttären liikuntakyvytöntä kättä kirjainnäppäimillä. Tämä menetelmä herättää ympärillä ristiriitaa ja kyseenalaistamista.Vanhan merimiehen tarina

Ensi säikähdyksen jälkeen kysyn, onko romaani vammaispalvelupamfletti. Pikkuhiljaa uskon, että kyse on muusta. Lyhyt romaani sisältää kyllä aiheellista vammaisasiaa, omaishoitajien rankkaa osaa ja terveydenhoidon tilaa, mutta edetessään romaani murenee moneen suuntaan. Se viskaa lukijan silmille kummaa kuvaa totuudesta. Välistä on kuin trillerin kyydissä. Ja mikä nimi – nyt ei passaa ruveta selittelemään eikä puhkomaan romaaniin kurkistusaukkoja. Tämän romaanin tarinankuljetus on luotu sokealle, joka saa hetkeksi mikrosirulla silmiinsä näön. Vanhan merimiehen tarina pitää itse lukea ja tulkita: kuka kertoo, mitä ja milloin?

Voisin kertoa iltasadun liikunta- ja puhekyvyttömästä tytöstä, joka ihmeen kaupalla löytää fasilitaatiomenetelmän ja murtautuu ulos mykkyyden vankilasta. Tai voisin kertoa iltasadun kahdesta äärimmilleen ylirasittuneesta omaishoitajasta, jotka mielenterveytensä rippeitä varjellakseen alkavat uskoa vaikeavammaisen hoidokkinsa ajattelevan ja kommunikoivan. Kumpi tarina on koskettavampi? Kumpi rauhoittaa, antaa eväitä elämää varten tai opettaa oikeaa asennetta? Kumpi toimisi paremmin elokuvana?

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s