Milloin mahtaa olla hyvien uutisten vuoro?

Reggien sisällä oli kauhea tyhjyys, ikään kuin joku olisi ottanut pois elintärkeitä elimiä. Maailma hapertui. Häneen hiipi pakokauhu, sama tunne kuin silloin, kun hänelle oli kerrottu äidin kuolemasta. Missä tohtori Hunter oli? Missä tohtori Hunter oli? Missä hän oli?
Jackson Brodie oli etsivä. Entinen etsivä. Etsivät löytävät ihmisiä. Kadonneita ihmisiä.

Ollaan ylitetty jo puoliväli ja 200 sivua, kun kolmas Brodie-sarjan dekkari vasta kunnolla käynnistyy. Tuntuu siltä, että kateissa on moni muukin juttu kuin muutama henkilö. Katie Atkinsonin Eikö vieläkään hyviä uutisia? (When will there be good news? Suom. Kaisa Kattelus, Schilds & Södersrtöms 2013) on sarjan välityö, joka taitaa pohjustaa tulevaa. Brodien tilanne muuttuu, tulee muuttumaan.Atkinson

Päähenkilö on viehättänyt minua kovasti aiemmissa osissa Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia. Traaginen tausta ikään kuin antaa syventävää varjoa koomisille piirteille, joita hakusessaan olevassa ex-etsivässä on kiitettävästi. Taloudellinen onnenkantamoinen on antanut hänelle tiettyä riippumattomuutta, mutta herra haahuilee. Terävä kaveri hän pääsääntöisesti on, paitsi naissuhteissa. Miksi valita picassotyyppinen nainen vermeerisen sijaan? Tässä osassa hän on, toistetaan nyt, kuin kateissa; siihen on kyllä fyysinenkin syy.

Aiemmissakaan osissa itse jännitysjuoni ei ole yhtä pätevää kuin kuvaus Brodiesta ja hänen ihmissuhteistaan. Parhaimmillaan Atkinson on hauska sanailija ja tilanteiden tragikoomisuuden ilmeikäs kuvaaja. Tämä kolmas osa vie astetta pitemmälle sen, mikä oli itusillaan jo edellisissä osissa: irralliset, rinnakkaiset henkilöt ja tapahtumat sattumien kautta yhdistyvät hetkeksi yhdessä pisteessä (= Brodie), ja tempautuvat jälleen siitä erilleen. Nyt kypsytellään turhan kauan, ja juttua uhkaa pohjaan palamisen tympeä maku.

Yksi teema on kiinnostava: lapsena tai teininä koettujen menetysten heijastuminen loppuelämään. Tohtori Hunterin lapsuusperheen murha on romaanin käynnistin. Reggien haavana on lapsuuskodin levottomuus ja äidin kuolema, Louisea piinaa yhä muisto yksinhuoltajaäidin alkoholismista, ja Brodien stigma on siskon raiskaus ja murha. Nämä vaikuttavat suoraan tai kätketysti toimintatapoihin.

Romaanin suola on teini-ikäinen orpo Reggie, jolle kaikin tavoin soisi suojelua ja huolenpitoa. On hänellä sisua ja karuissa tilanteessa selvityskeinoja mutta liikaa epäonnea. Romaania jäntevöittää lähinnä se, että lukija toivoo: ei enää yhtään huonoja uutisia hänelle. Brodien entinen ihastus Louise pääsee loistamaan sävykkäällä happamuudellaan vasta romaanin loppuosassa, sitä ennen tyyli on kovin yksioikoista. Romaanin loppupuolella saa myös nauttia dialogiherkkua, kun kolmikko pääsee yhteistoimintaan. Päätöstä sävyttävät myös odottamaton suru ja odotetut suhdekuprut.

Hyvä, että Atkinson sotkee genrejä: jännärikeinot sekoittavat rakkausromaanin konventioita. Onnettomuudet, menetykset ja kauheudet kuuluvat enemmän tai vähemmän kaikkien elämään, mutta myös toista tunnelaitaa tarvitaan. Silti kaikille on aika kovan takana vastapainoisten tunteiden vapauttaminen ja vastakaiun saaminen. Johtotähtenä on kuitenkin tohtori Hunterin Reggielle lausuma: ”Ainoa, joka merkitsee, on rakkaus.”

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s