Joulutarinoita

Aattoni aatoksissa on lapsuuden ja nuoruuden joulukirjajännitys. Oleellista ei ollut, sisälsikö kova paketti haaveiden teoksen vai jotain odottamatonta. Kaikki kelpasi. Kun kääreet oli avattu ja sisältö paljastunut, tunnelma vain kohosi. Pääsin uuden, tuntemattoman tarinan sisään, sain lukea myöhään ja möyhentää mieltäni kuvittelumaailmoissa; tilannetta täydensivät täytenä pullottava herkkuvatsa, joulustressaajien hiljeneminen, hämärä valo ja savuavien kynttilöiden tuoksu.

Joulukirjojen muistelu vahvistaa sitä, että lukuelämykset jättävät jälkiä. Hyvä kirja vaikuttaa ensisijaisesti tunteisiin, sitä kautta se löytää reitin myös ajatteluun. Kirja voi nitkahduttaa vanhoja asetelmia eri asentoon, tarjota ennakoimatonta ja aiemmin aavistamatonta, ja päälle jää viihtymisen hyrinä. Ehkä unohdetutkin tarinat muhivat jossain sopukoissa: silloin kun vähiten aavistaa, niiden jättämät jäljet puhaltuvat pölyn alta näkyville.

joulukirjatSetävainaa piti minut kirjoissa. Hän valitsi aina jonkun sen hetken kärkikirjan, vielä jouluna 2009. Häntä on kiittäminen varhaisvuosien Nunnu-, Eemeli– ja Tiina-kirjoista ja niiden perään tolkieneista, vuosi vuodelta vähitellen vaikeutuvasta proosasta, jopa kipinästä graduaihevalintaan. Tämä 1930 syntynyt itseoppinut duunari seurasi koko ikänsä kirjallista kulttuuria ja tarjosi minulle tietoisesti tai tajuamattaan kestävän kiinnostuksen kohteen.

Yksi merkittävistä joulukirjamuistoista liittyy Ruohometsän kansaan. Se osui oikeaan kohtaan: lapsuus kurottui jo kohti jotakin muuta, mutta mieluusti vielä viipyili satuilussa. Kaniyhteisön symbolisuus, eettiset ja ekologiset näkymät eivät iskeneet päähän vaan sydämeen.

TournierTeinivuosina pukinkontista paljastuneet Kurt Vonnegutin kirjat näyttivät, että reaalia voi venyttää ja kärjistää ja saada lukija yllättymään. Sitten tuli vuosi, jolloin kääreestä paljastui Michel Tournierin Keijujen kuningas. Nyt pitää paljastaa, etten muista romaanin juonesta tai henkilöistä mitään tarkkaa. Muistan vain tunnelman. Sen, miten tarina vei; siinä oli jotain kovin todellista mutta myös jotain kummallista. Viimeisimpiin sedän lahjakirjoihin lukeutuivat Monica Fagerholmin Amerikkalainen tyttö ja sen seuraaja Säihkenäyttämö. Niissäkin viipyilee arjen vinksahtaneisuus; tarinassa ja katsantotavassa venytetään tuttua ja tavallista, ja se kaikki kulminoituu verenkierron rytmissä kiertävässä kerronnassa.

Olen kuvitellut realistisen kerronnan olleen lukutarinani. Voihan se olla valtaväylä, mutta näyttää siinä olevan useita sivupolkuja irreaaliin. Nyt onkin niin, että outo on todellista ja että todellisuudessa on mukana aina sitä, mitä silmät eivät näe tai eivät ole uskoa.

Ymmärrän kertomani perusteella aiempaa selvemmin, miksi päätin kuukausia sitten hankkia joululahjaksi itselleni ja kotiväelleni ehdottomasti ja nimenomaan Haruki Murakamin trilogian 1Q84. Murakamin aiempiin suomennoksiin ihastuneena voin odottaa nyrjähtänyttä kiehtovuutta. Tämän joulun kova paketti vastaa muutamaa tiiliskiveä. Vaikka olenkin nopeahko lukija, saatan jakaa lukukokemukseni vasta kesälomalla: yli 1200 sivulle Murakamia pitänee jättää aikaa vaikuttaa ja hengittää. Joten se on sitten toinen tarina, ehkä juhannustarina.

Joulukukat vuosimallia 2013 ovat irreaaleja: orvokkeja jouluaattona teiskolaispihassa.

Joulukukat vuosimallia 2013 ovat irreaaleja: orvokkeja jouluaattona teiskolaispihassa.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s