Yliannostus kauhuromantiikkaa

Tunsin metallikynnet niskassani. Kuulin Marinan kirkaisevan vierelläni ja työnsin hänet eteeni sysien häntä halki hämärästä laskeutuvien paholaismaisten olentojen muodostaman tunnelin. Muratin lomasta siivilöityvät kuunsäteet paljastivat näkyviin rikkoutuneita kasvoja, lasisilmiä ja emalisia hammasrivistöjä.

Eikä tässä vielä kaikki. Salamat välähtelevät, kynttiläliekit lepattavat, kaatosateet kastelevat; tavan takaa kohdataan myös verisiä ruumiita, tulipalon hiillostamia luurankoja, hapon syövyttämiä ihoja, limaisia viemärikäytäviä, toukkiaan syöviä mustia perhosia. Mikään ei riitä Carlos Ruiz Zafónille. Marina (suom. Antero Tiittula, Otava 2013) päättää kirjailijan nuorisolle suunnattujen teosten alku-uran ja on kuin överin rajoja testaavaa sormiharjoittelua tulevalle menestysromaaniputkelle.

Goottikuja. Kuva: Jani Ahti

Goottikuja. Kuva: Jani Ahti

Tunnistan melko realistisen kirjallisuuden miellyttävän lukusilmääni, mutta onhan siinä irreaalin menevä aukko. Sitä on täyttänyt mieleen jäävästi esimerkiksi Tuulen varjo. Espanjalaiset ylidramaattiset, kohtalokkaat lemmentarinat jollain kierolla tavalla viehättävät, siihenkin saumaan Ruiz Zafón on tikannut aiemmilla suomennoksilla. Nyt kauhuromanttinen kuvasto lyö reilusti yli sietorajan. Ja kun romaanihenkilöissä on vielä nimi Shelley, toimiltaan tohtoroiva kuoleman uhmaaja… Ja romantiikka. Sitä riittää, vaan kaikki romanssit päättyvät kovin traagisesti: kuumat kyyneleet valuvat tai menetys peruuttamattomasti korventaa henkilöitä. Nyt en lämmennyt.

Myöhäisteinipoika on kertojana kovin aikuismainen. Sitä ehkä selittää tapahtuma- ja kertomisajan välisten vuosien vierähdys, silti nuori Oscar on kovin neuvokas ja pärjääväinen poikkeusoloissa, joihin yölliset seikkailut hautuumailla, kalmaisissa talvipuutarhoissa, rauniokartanoissa ja viemäriverkostossa vievät. Öinen Barcelona on toki omalakisesti hengittävä ympäristö, mutta tässä teelmässä yksiulotteinen jännityskulissi.

Yötunnelma. Kuva: Jani Ahti

Yötunnelma. Kuva: Jani Ahti

Tylyksi heittäydyn. Siksi vielä totean, että kaikki kunnia Ruiz Zafónille ryöppyävän tyylin hiomisesta: kerronta on jalostunut sitten Marinan, joka ilmestyi 1999. Minut lumonnut Tuulen varjo julkaistiin 2001, Enkelipeli 2008 ja valloittava Taivasten vanki 2011 (blogissani 4.8.2012). Voin rauhoittuen odottaa monisyistä tunnelmapläjäystä luvatusta neljännestä, Barcelona-sarjan viimeisestä osasta. Koska lie saadaan luettavaksi.
Gaudia. Kuva Jani Ahti

Gaudia. Kuva Jani Ahti

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s