Ehtoopuolen etsivät

Siiri ei valitettavasti voinut väittää nuortuneensa viime aikoina, päinvastoin, hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin raskaalla tavalla vanhaksi kuin tänä vuonna, kun kaikki asiat olivat vyöryneet hallitsemattomasti päälle. Tuntui kuin yli 90-vuotiaat eläisivät omalla autiolla saarellaan eivätkä lainkaan kuuluisi muuhun maailmaan. Pankille eivät kelvanneet setelit ja palvelutalo oli rikollispesä, mutta heidän pitäisi vain raahautua keppijumpasta muistiradalle. Raitiovaunussakin he katselivat ohi vilistävää todellista elämää sivullisina, kuin se olisi tv-ohjelma ilman kaukosäädintä. Vain yksi moottoripyöräilyä harrastava taksinkuljettaja oli satunnaisen kiinnostunut heidän asioistaan, ja hänkin ilmeisesti puolirikollisista syistä.

Minna Lindgren on romaanillaan Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) iskenyt kipeästi suomalaisen vanhustenhoidon kuppaussuoneen. Talous edellä menevä vanhusten- ja sairaanhoito näytetään irvokkaana ihmisten heittelynä. Systeemissä on monia hyväksikäytön aukkopaikkoja, ja niitä romaani osoittelee totuudet kiistämättömästi todeten ja välillä asiantilalle räävittömästi nauraen. Hurtti ote riemastuttaa.

EhtoolehtoYhdeksänkymppisensä jo ylittänyt Siiri Kettunen alkaa hiljakseen selvitellä helsinkiläisen palvelutalonsa kummia tapahtumia. Lisäksi yleensä melko terävä ja hilpeä ystävä Irma tuuperrutetaan ylilääkityksellä. Irman höperyysjakson aikana Siiri tutustuu Anna-Liisaan, ikäiseensä jämäkkään äidinkielenopettajaan, joka alkaa avittaa Siirin tutkimuksia. Siiri saa satunnaista apua myös eräänlaiselta enkeliltä, ja vähitellen Siirillekin raottuu, minkälaisesta enkeliydestä on kyse.

Ikäihmisten monenkirjavuus kuvataan tarkkanäköisesti tyylitellen. Niin muistamattomien kuolaajien kuin tömäkästi toimintakyvyn äärirajoilla sinnittelevien yksilöllisyyttä kunnioitetaan. Vanhukset eivät ole vain elämänkokemuksen viisastuttamia tai herttaisia mummeleita, ja vaikka olisivatkin, heissä on paljon muutakin. Etenkin Siiri Kettusessa yhdistyy menneen maailman viattomuus ja elämää kokeneen äly. Orientaatioheilahdukset eivät välttämättä estä inhimillistä toimintaa.

Henkilökuvauksessa on sekä hellyyttä että kovuutta. Kirjailijan sympatiat ovat peittelemättä vanhusten puolella, ja kovuus osuu asioista päättävään ja hoitavaan aikuisväestöön. Niin hoitohenkilökunta kuin omaisetkin nähdään karikatyyrisesti oman edun tavoittelijoina, härskeinä juonittelijoina ja piittaamattomina kiirehtijöinä.

Kirjan heikkoutena on aineksien liikakansoitus ja vahvuutena remuaminen vakavissa kysymyksissä. Romaani on perin yhteiskunnallinen, löysästi jännärirakenteinen romaani, jossa sanoma voittaa jäntevän juonen tai kirjalliset hienoudet. Voi vanhuksia fiktiossa ja faktassa: omillaan on tultava toimeen, yksinäisyys ja kaltoinkohtelu on siedettävä. Eloa hetkittäin tasoittavat ystävälliset kohtaamiset, muuten riemua revitään lähinnä hautajaisista. Pitkään eläneiden perspektiivi asioiden nykytilaan, hoitotoimintaan ja kapulakielisiin tavoitteisiin on kärjistetysti mutta oikeutetusti osoitteleva. Ikäihmisten voimattomuus tolkuttomien toimien kohteena kirpaisee.

”Minä en voi ryhtyä sinun omaishoitajaksesi, vaikka haluaisin, kun ne eivät huoli yli 90-vuotiaita”, Irma oli sanonut ja kertonut serkustaan Taunosta, joka hoiti höperön vaimonsa hautaan eikä saanut siitä pennin pyörylää, koska oli yli-ikäinen. Ja nyt Irma makasi itse lonkkajonossa sen takia, että hänet oli sidottu sekopääksi lääkittynä sänkyyn, josta putosi ilman että kukaan huomasi. Mieluummin Siiri murtaisi luunsa parin juoksuaskeleen takia kuin sängyssä maaten.

”Kuntoutumisprosessiin? Kehtaavatkin!” Anna-Liisa kivahti. ”Eihän dementoituneiden osastolla ketään edes yritetä kuntouttaa. Säilötään, kunnes saadaan krematorioon.”
Joka päivä oli eri hoitaja paikalla, aina vain yksi, usein joku suomea huonosti osaava pakolainen. Yleensä hoitaja istui taukohuoneessa juomassa kahvia ja lukemassa lehtiä. Koskaan ei Siiri ollut nähnyt, että Ryhmäkodissa joku viettäisi aikaa potilaiden kanssa.

Harmaat, robottia muistuttavat japanilaiset vanhukset istuivat sanomalehden valokuvassa tekokissat sylissään, ja Siiri ihmetteli, miksi kissojen piti olla robotteja.
”Eivät kai oikeat kissat niin kalliiksi tulisi?”
Mutta Irmalla leikkasi, ja hän alkoi laskea, miten kalliiksi kissojen hoitaminen tulisi, varmasti paljon kalliimmaksi kuin vanhusten. Suomi oli täynnä eläinsuojelijoita ja muita aktivisteja, joiden takia eläinten hoitaminen oli tarkkaan valvottua toimintaa. Piti olla riittävästi tilaa, omaa rauhaa, auringonvaloa, säännöllistä ulkoilua, lajityypillisiä virikkeitä, monipuolista ravintoa ja muuta sellaista, mistä vanhusten oli turha edes uneksia

KissahoitajaKyllä kannattaisi kaikkien hoitoalan päättäjien ja toimijoiden lukea tämä kirja ja sen jälkeen viettää pari päivää palvelutaloasukkaiden kanssa, toinen mokoma pitkäaikaisosastolla ja sen perään viikko kotihoidon työntekijöiden matkassa. Siis päättäjien pitää nimenomaan olla asukkaiden, potilaiden ja rivityöntekijöiden mukana, ei johtoportaan puolen tunnin esittelyaudiensseilla. Kun hallitus juuri päätti laitoshoidon supistamisesta, voisi tutkailla hoidon laatua ja hoitohenkilökunnan koulutusresursseja. Samalla sietää miettiä, miten satsataan palveluasumis- ja kotihoitoon sekä vaikutetaan vanhusten turvattomuuden- ja heittellejätöntunteisiin. Kiitän Lindgreniä siitä, että huumorijännäri kätkee sisälleen karun kannanoton vanhenemisen, sarastamisen ja heikkokuntoisten ihmisarvoisuudesta.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s