Opettajaromaani

Annika Lutherin romaani Opettajainhuone (suom. Sinna Virtanen, Teos & Schildts & Söderström 2013) kuvaa pientä pedagogijoukkoa Diktoniuksen ruotsinkielisessä yläkoulussa ja lukiossa Töölössä yhden lukuvuoden verran. Romaani alkaa kepein tunnelmin, mutta vakavoituu lukuvuoden varrella.

OpettajainhuoneVarsinaista opetustyötä ei kovin paljon kuvata, mutta muuta opettajuuteen liittyvää sitäkin enemmän. Kokous-, tapahtumajärjestely- ja suunnittelutyön määrä ja kasautuminen tietyille opettajille osoitetaan. Oivaltavasti esitetään opiskelijahuoltohommien kuormittavuus: tavallistahan on, että muutamien oppilaiden ongelmat työllistävät rutkasti ja moniammatillinen yhteistyö on laadultaan vaihtelevaa. Vaikeat vanhemmat vilahtavat myös mutkistamassa asioiden etenemistä. Opetusviraston TVT-problematiikka ja wilmailu esitetään elävästi.

Opettajahuoneen henkilögalleriasta valikoituu muutama henkilö, joita seurataan tarkemmin. Valinta on viisas, silti katselmus jää sipaisuksi. Opettajatkin ovat ihmisiä, joten heidän työhönsä vaikuttavat kotielämän pulmat, eli niistä näytetään siivuja. Työpaikkaromanssi on herkullisesti kerrottu, vaikkakin etenee arvattavasti. Epäilyksen alle joutuneen taitopedagogin kohtalo kirpaisee, sille olisi suonut viimeistellymmän lähestymisen, sillä kyse on kovin kipeästä identiteetti- ja ammattikriisistä.

Mutkattomalla ja helppolukuisella tyylillä edetään tilanteesta toiseen. Luther kuvaa päällisin puolin aika kiltisti. Taustalla on kuitenkin illuusiottomuutta ja alakuloista realismia, johon vaikuttaa kuvattujen opettajien henkilökohtaisen tilanteen epävakaus. Opetuksen flow-tila luokkahuoneissa on hakusessa, enemmän kyse on kutakuinkin kunnialla selviytymisestä. Opettajien omat ja yhteiskunnan tulevaisuudennäkymät puikahtavat paikoittain näköalattomuuden puolelle.

On aika etsiä muuta tekemistä. Muuta? Mitä? Totaalinen, kuvottava väsymys leviää koko hänen kehoonsa. Mitä ylipainoinen, masentunut, ikääntyvä epäonnistunut opettaja, joka on menettänyt kykynsä harjoittaa ammattiaan, voi tehdä? Ikääntyvä masentunut opettaja, joka ennen rakasti työtään, muttei rakasta enää? Eikä työkään rakasta häntä.

– Hei Freddu. Ootko korjannut kokeet?
– Huomenta teillekin! Ei, en ole.
– Mikset? Me ollaan ootettu jo melkeen kolme viikkoa!
– Aina ei mene asiat niin kun on ajatellut. Kestä se kuin mies.
– Mutku mä oon tyttö ja sä lupasit et sä oot korjannut ne tähän päivään mennessä! Paska! Birger palauttaa kokeet aina heti!
”Kuules tyttö, shit happens”, Freddu ajattelee. ”Shit happens, eikä sulla vittu ole aavistustakaan, miten paljon paskaa tää maailma voikaaan ihmisen päälle kaataa!”

Puhe, nimenhuudot, lakit, halaukset, ruusut, uudet puheet. Halauksia, hurraahuutoja ja tulevia onnenpäiviä. ”Tietäisittepä vaan, te pienet raukat”, Tove mumisee itsekseen. ”Konkursseja, työttömyyttä, yliopistojen resurssien leikkauksia, pätkätöitä, kunnes täytätte seitsemänkymmentäviisi. Niitä teidän elämässänne oikeasti on odotettavissa.” Mutta mitään sellaista ei kukaan sano ääneen.

Kerronnan haarukointitaktiikka vaikuttaa valitettavasti siten, ettei henkilöihin erityisesti kiinny. Jännitteet ovat loppujen lopuksi ennakoitavissa, ja draamatilanteet ohittuvat nopsaan. Niin käy sekalaisessa opettajahuonejoukossa ja hektisessä kouluympäristössä: on aina jokin uusi tilanne päällä, edeltävä hailakoituu ja opettaja pyrkii ylläpitämään ammattirooliaan. Toisten ohi kiidetään arkipuuhissa.

Luther on itse kokenut opettaja – myös tuottelias kirjailija – ja siten hän tuntee miljöön ja työn luonteen. Olisin kirjailijan taustan vuoksi toivonut verevämpää lähestymistä. Kun saksalaiskollega Judith Schalansky keskittyy yhteen opettajaan romaanissa Kirhavin kaula (blogissani 7.10.2013), jälki on hyytävää, silti osoittelematonta koulumaailman, pedagogiikan ja yksityiselämän tavoittamista.

Mietinkin, keitä muita kuin opettajia Opettajainhuone-romaani voisi kiinnostaa. Mikä ettei oppilaat ja kouluaikansa aikanaan eläneet vanhemmat voivat intoutua tirkistelemään romaanista, millaisia tyyppihahmoja opettajanhuone voi sisältää ja miten monet tekijät heijastuvat opettajan työhön. Työhän yleensä näkyy ulospäin vain oppitunneilla tai vanhempainilloissa. Ammatit ovat nykykirjallisuudessa melko pimennossa, joten hyvä, että kaikkia ainakin joskus koskettanut instituutio pääsee romaaniin. Tylyä mediassa muuten on, ettei koulu yleensä nouse otsikoihin kuin negatiivisissa uutisissa, nykyisin jopa surullisenkuuluisa Pisa-tutkimus.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s