Punakhmeerit keskuudessamme

Chan Kim Srun

Chan Kim Srun

Terhi Rannela on kirjoittanut ensimmäisen aikuisille suunnatun romaaninsa Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013). Se on saanut alkunsa kirjailijaa järisyttäneestä kokemuksesta kamputsealaisessa teloitusvankilassa ja sen seinällä olleista valokuvista, etenkin naisesta vauva sylissään. Se on saatu myös kirjan kanteen.

Kirjailijan tarkoitus on vilpitön, ja hänen taustatyönsä aiheen suhteen on ollut tarkkaa. Kirjailijan blogi ja Pinterest-profiili vakuuttavat paneutumisesta. Romaanin tekstikin on sujuvaa, ja näkökulmatekniikan keinoin tarjotaan eri kertojien katsantovinkkeleitä. Jollain tapaa kuitenkin kuvattu jää minulle etäiseksi. Kerrottu kamaluus on hirveää, tuntuu hirveältä, ja sitten se hyytyy lukukokemuksessani pintanaarmuksi, vaikka todellisuudessa murskataan bambukepeillä kalloja. Vai etäännytänkö, torjun kerrotut kauheudet?

Tapahtumat jaetaan kolmeen osaan: vuosiin 1978, 2005 ja 2009. Ensimmäisessä osassa puna-aatteen kääntyminen itseään ja kansalaisia vastaan kolutaan luita, ytimiä ja verta myöten yhden perheen kautta. Hirmutyöt ovat totta ja ahdistuttavat: miksi ajasta ja kulttuurista toiseen toistuvasti ihmiset rääkkäävät toisiaan aatteiden ja silkan pahuuden sumentamina? Muissa osissa tarinaa jatketaan yhä saman perheen avulla. Entiset kiduttajat ja kidutuksista selviytyneet elelevät sikin sokin. On aika jatkaa elämistä, vaan aika ei ole parantanut haavoja, on aika hakea oikeutta.

Minulle ei teos täysin avaudu ilmeisesti sen vuoksi, että eri äänin koitetaan kahmaista mahdollisemman paljon kaukaisen kansan lähivuosikymmenten kärsimyksiä. Näkökulmatekniikka sallii ohittaa monet henkilöt nopeasti. Pysähtyminen, pureutuminen saattaa jäädä ainesmäärän jalkoihin.

Arvostan kirjailijan pyrkimystä muistuttaa menneistä ja siten samalla koko ajan käynnissä olevista kansanmurhista sekä aatteiden sokeasta seuraamisesta johtuvista väkivaltaisuuksista. Jokainen voi miettiä, miten voi osaltaan toimia, jotta niitä estetään. Ymmärrän myös, miksi kirjailija päätyy toiveikkuuteen, ainakin yksilötasolla. Kunnia kuolleille, kunnia selviytyneille ja mahdollisuuksille elää eteenpäin. Oikeutta kärsineille, tuomio väkivallasta vastanneille. Ankara puna-aika ei onnistunut Kampotseassa hävittämään kaikkea ihmisyyttä eikä buddhalaista henkisyyttä. Sitäkin Punaisten kyynelten talo välittä:

”Kuolema ei merkitse lopullista katoamista, se merkitsee siirtymistä, olomuodon muutosta, vaelluksen jatkumista. Vaikka emme voi enää nähdä läheisiämme, ovat he edelleen olemassa, rakkautena, auringonsäteinä, varovaisina kuiskauksina.”

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s