Soi kunniaksi…

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013) soi kunniaksi Luojan vaan ei luotujen toimintatapojen. Romaani kertoo lestadiolaisesta nuoresta parista, joka joutuu oikean uskon ja sen rajojen ääritilaan. Tuoreessa liitossa lapsia alkaa siunaantua tiuhaan. Rakkautta riittää, mutta äiti ei jaksa jatkuvaa väsymystä ja traditionaalisten uskonoppien paineita.

”Olen miettinyt, että jos kaikki sellaiset maalaisi varpaankynnet punaiseksi, joiden on vaikea ymmärtää uskovaisen naisen osaa, meitä punakyntisiä olisi aika paljon. Tekisi mieli perustaa punakyntisten salaseura. Rauhanyhdistyksellä pidettäisiin sukkia ja ihmisten ilmoilla, mutta omissa naistenilloissa oltaisiin avojaloin ja puhuttaisiin kivusta, jota ei saa muualla sanoa. Tämän lakan sävy on vähän liian kirkas. Sen kuuluisi olla verenpunainen. Sydänveren, kohdun, jälkivuodon ja leikkaushaavojen punainen. Kärsimysveren.”

Romaanin kieli on monikerroksista ja vaihtelevaa. Välillä raamatulliset ilmaisut helskäävät, toisaalta soi oululainen murre, taas välistä edetään yleiskielellä, blogiteksti kommentteineen vie teematiikkaa opettavaisesti eteenpäin, ja nukkeleikkien selostussepustukset kertovat hajoavan mielen tilasta. Lisäksi Viljan minämuotoinen näkökulma vuorottelee Aleksin tasalta kerrotun kanssa, osin vielä takautumin. Elementtejä on hieman liikaa, ja lopun selittelevä epilogi olisi joutanut pois: kaikki kerrottiin kyllä jo, enää ei kuoppia ja luolia, kiitos.

Aihe on raskas, ja aluksi tekstissä eteneminen takkuili. Jos kirjallisuuden yksi merkitys on auttaa eläytymään muiden asemaan, tämä teos puoltaa paikkaansa. Sympatiat ovat Viljan ja Aleksin puolella, vaikkakaan en täysin pysty uskosta ulkopuolisena samastumaan seurakuntauskollisuuteen. Viehättävästi on kuvattu viattoman, aikuisuutta ja vanhemmuutta harjoittelevan parin suhde ja sen mahdollisuudet. Vaikka perheenisän vastuuntunto hipoo unelmaideaalia, sallin sen.

Teos herättää monia ajatuksia naisen asemasta, äitiydestä ja puolisoiden työnjaosta. Valitsen kuitenkin tähän kurkistureiän lasten ja nuorten asemaan. Suuri lapsiluku vaikuttaa siten, että nuorilla perheillä ei ole isovanhempien ja muun suvun tukiverkostoa, koska kaikilla on kädet täynnä kymmenkunnan lapsen kanssa. Lapsi voi jäädä laumassa kovin etäälle, ja joukosta erottuminen on piinallista yhdenmukaisuuspaineiden vuoksi. Perustelemattomat säännöt synnyttävät ahdistusta jo pienissä, vääräuskoisuus vaanii kaikkialla. Uskonyhteisön ja ympäröivän maailman kuilu on leveä, se näkyy jo varhain:
”Annan keinussa vauhtia Otsolle ja naapurin Laurille. Lauri julistaa olevansa Obi-Wan Kenobi ja tekee jaloilla ja kädessä olevalla kepillä taisteluliikkeitä. Otso kertoo olevansa Rovasti Rannanmäki ja laulaa Herra olkoon teidän kanssanne.”

On vaikea hyväksyä uskon aiheuttamaa tuomitsevuutta ja diskriminoivaa rajoittamista sekä omahyväistä käsitystä siitä, että on vain yksi oikea tapa uskoa. Roomaani kieltämättä houkuttelee vanhoillislestadiolaisuuden taivasteluun ja kauhisteluun, millä ei pitkälle pötkitä. Romaanin voitto on se, että usko itsessään on turvan ja luottamuksen lähde kaiken koetun jälkeenkin. Se värittää kuvattua vähän muuksi kuin aivan mustavalkoiseksi. Synkkä ja kauhea on peräisin ihmisistä, jotka kahlitsevat itsensä ja muut. Toivo ja ilo on peräisin ihmisistä, jotka sallivat elää ja ymmärtävät ihmisten epätäydellisyyden sekä armollisuuden. Uskoi tai ei. ”Minä pidän pelkistetyistä ihmisistä, jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa.”

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

4 responses to “Soi kunniaksi…

  1. Kirjan aihepiiri – ei lestadiolaisuus vaan uskonnollisuus ja sen eri muodot ateismiin asti – on lapsuudesta asti tuttu ja paljon mietityttänyt. Siksi se kiinnostaa.

    Inhimillisessä tekijässä jokin aika sitten oli Pauliina Rauhalan kanssa keskustelemassa kaksi muuta lapsuutensa lestadiolaisperheessä kasvanutta ja myöhemmin uskontonsa näkemyksiin hieman etäisyyttä ottanutta naista. He olivat mielestäni esimerkki mainitsemistasi toivosta ja ilosta, armollisuuden puolestapuhujia.

    Vahvassa uskonnollisuudessa, aivan kuten voimakkaassa aatteellisuudessa yleensä, on aina nuo vastakkaiset elementit: kaiken ulkopuoliseksi koetun poissulkeminen, tuomitseminen ja ymmärtämättömyys, ja toisaalta vapauttava sanoma, inhimillisyys ja armo. Niiden välinen kamppailu näkyy jatkuvasti tässä monimuotoisessa, kauheassa ja ihanassa maailmassa.

    Kirja oli varauslistassani. Lainaatko?

    • Lainaan ihmeessä! Minulta jäi tuo tv-ohjelma näkemättä mutta tulipa kirja luettua. Ymmärrän, että aihe herättää kovasti tunteita.

      Mukavaa, että salasanasi löytyi!

  2. Ritva Suhonen

    Hei!
    Minulla on ollut aikoinaan kolme hyvin erilaista lestadiolaista kollegaa ja ystävä, joka toimi Pohjanmaalla lestadiolaisalueella äitiysneuvolassa terveydenhoitajana.
    Em. ystävieni elämää seuratessani ja lähipiirin ystävieni ja sukulaisteni sairastaessa olen joutunut paljon pohtimaan uskon antamaa lohdutusta.
    En ole itse uskossa, mutta olen kiinnostunut uskonnollisuudesta.
    Harvinaista kyllä Nurmijärven kirjasto ei pysty palvelemaan minua tällä kertaa ex tempore – vauhdilla, sillä kirja on vasta hankinnassa ja olen varauslistalla numerolla 58!
    Saanko laittaa kirjan varauslistallesi?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s