Hyvää kirjallisuutta?

Sanotaan, että hyvään tarinaan tarvitaan vetävä juoni ja kiinnostavat henkilöt. Hyväksi kirjallisuudeksi tällainen tarina muuntuu siten, että kerronta on omaehtoista ja kieli rytmikästä, sujuvaa ja elävää. Hyvän kirjan tunnistaa tunne edellä: lukiessa hyrisee hyvä, vaikuttunut olo ja sanaton ihastus. Vasta vähitellen saattaa onnistua erittelemään innostuksen syitä. Hyvä tarina ei ole tiettyyn tyyliin eikä lajiin sidottu, eikä sillä aina ole erityisen mullistavaa sanottavaa, mutta lukijalleen se kertoo piirun verran lisää ihmisestä ja elämästä.

Hyvästä kirjallisuudesta ei ole objektiivista totuutta, joten kirjaihastukset saavat vapaasti ja subjektiivisesti ailahdella. Usein innostusta herättävät kirjat, jotka ylittävät lajirajat ja joiden tunnelmaan uppoutuu. Viime aikoina olen lukenut monia dekkareita. Parhaat pohjoismaiset erottuvat yhteiskunta- ja henkilökuvauksellaan, brittihuiput puolestaan juoni- ja psyykehahmotteluillaan. Ranskalaisista tekijöistä lajia jalostaa omaperäinen Fred Vargas.

Vargasin teosten keskushenkilö komisario Adamsberg on sameasilmäinen harhailija, jonka pilvilauttana ajelehtivaa ajattelutapaa verrataan myös ryntäilevään, sätkivään, hopeakylkiseen kalaparveen. Hänen uskollisessa alaisjoukossaan on epätavallisia ja herkullisesti hahmoteltuja persoonallisuuksia, kuten herkkä viininlipittäjä-älykkö, Racinea siteeraava laikkutukka, jättiläisnainen ja narkoleptikko.

Vargasin kirjoissa ei juonetkaan ole tavallisimmasta päästä. Niissä liitetään toisiinsa useita yhteenkuulumattomia tapahtumia, ja tarinoissa on omituisia ja irreaalisia elementtejä. Vargas saa epätodellisimmatkin asiat näyttämään luonnollisilta. Lisäksi kerrontaote on tosikkomaisuutta kaihtava. Syntyy ainutlaatuinen ja uskottava kuva pikkuasioiden merkityksellisyydestä.

Maailmassa on hirveästi pieniä yksityiskohtia, oletteko huomannut sen? Ja koska yksikään yksityiskohta ei ikinä toistu samassa muodossa vaan synnyttää uusia, toisenlaisia yksityiskohtia, siitä vasta soppa syntyy.

Adamsberg-sarjan kuudes suomennos Normandialainen tapaus (Gummerus 2013) kertoo muun muassa nykyajan väkivallanteoista ennustavasta 1100-luvun aavearmeijasta, leivänmurutaposta, murhapoltosta ja pulun pahoinpitelystä. Nämä kaikki selvitetään. Sekin merkitsee, mitä kerrotaan, mutta voiton vie se, miten kerrotaan. Hykerryttävä tunnelma syntyy absurdin ja toden kohtaamisesta ja sen välittämisestä lämmöllä ja ymmärryksellä.

Vargasin luomassa nyrjähtäneessä maailmassa viihtyen saamme kevyttä kenttäharjoittelua tositilanteisiin. Ihminen on lajina heikko ja erehtyväinen, ja kohtalonamme on hyväksyä epämukavia asioita, kuten epäonnistumisia ja puutteita, vastentahtoisesti myös yliluonnollisten asioiden mahdollisen olemassaolon. Iloitkaamme siitä, että kohtaamme silloin tällöin solidaarisuutta ja hyvää tahtoa. Väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta ja pelkoja emme voi kiistää tai ohittaa. Tunnustakaamme sattumanvaraisuus ja vääjäämätön kuolevaisuus. Käyttäkäämme siis tämä meille annettu arvaamaton aika parhaalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi lukemalla hyviä kirjoja.

Entä jos heitän veivini?
– Ei sille sitten mitään mahda.
Danglard hymyili ja katsoi komisariota uusin ilmein. ”Ei sille sitten mitään mahda.” Vastaus oli oikein hyvä, se haihdutti hänen vastustuksensa aivan kuin Adamsberg olisi painanut nappulaa, joka lopetti hänen pelkonsa.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

One response to “Hyvää kirjallisuutta?

  1. Paluuviite: Vuosikatsaus 2013 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s