Karl Ove kelailee

Elämän paljastelu nelikymppisenä voisi olla kiusallista kertojan traumojen ja skeemojen setvimistä, terapiatekstittelyä yleiseen jakoon. Epäilyksistä huolimatta lopputuloksena voikin olla valtaansa ottava teos, joka sytyttää ajatuskuluillaan. Välillä tinkimätön perusteellisuus myös uuvuttaa.

Karl Ove Knausgård kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan omaelämäkertansa aloituksessa Taisteluni. Ensimmäinen kirja (suom. 2011). Kasvukipujen keskuksena on painostava isäsuhde, jonka vaurioittama minäkertoja on tuomittu itsetarkkailuun ja ulkopuolisuuden tunteeseen.

Knausgård rukkaa teoksen mittaan tunnemuistin mekanismeja haluamiinsa asentoihin. Aikuinen kertoja valitsee kuvauskohteensa ja halkoo aikoja lomittaen eri elämänvaiheita. Jälki on uskottavaa ja tehokasta: taitavaa sanojen asettelua, havainnollisesti kuvattuja tilanteita ja mielenliikkeitä sekä oivalluksille tilaa antavaa kerrontaa.

Kertoja ei säästele itseään eikä muita. Voisiko tyyliä kuvata uusnaturalismiksi yhdistettynä esseistiseen filosofointiin? Romaanimaista omaelämäkerrassa on dialogien sepitys, yksityiskohtien zoomailu ja viipyily tunnelmissa. Välillä kuvauksen tarkkuus on pitkäpiimäistä, etenkin teiniajan pussikaljaepisodi koettelee lukijan kipurajaa. Monet asiat jäävät myös etäisiksi, vaikka kertoja pyrkii päästämään päänsä sisään.

Ensimmäisen osan alku on vaikuttava: kuolemaa kuoritaan paljaaksi. Teema kytkeytyy myös kirjan loppuosaan ja sitoo kokonaisuuden. Kun kertoma pureutuu isän kuolemaan ja siihen liittyviin tunteisiin ja jälkitoimiin, kerronnan tuskanhiki puskee pinnan läpi. Siihen sekoittuu tunnvyöry, mukana on monenmoista kipua ja helpotusta.

Ei ole merkityksellistä, onko kerrottu totta, fiktiota tai siltä väliltä. Tarkkuus ei tee teosta yksiselitteiseksi, se on rikkinäisen inhimillinen. Pitkitetyt kuvailutkin tuntuvat saavan perustelunsa: nuorena aika vain venyy, kärsimätön odottelu on liisteriä, se kuivuessaan takertuu ja kiinnittyy epätasaisesti. Kirja ei ole kiusallisen tirkistelevä, vaan avaa ovia ymmärtää yhtä elämää, sen avulla monia.

Advertisements

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 responses to “Karl Ove kelailee

  1. Arja A.

    En ole lukenut mielenkiintoisesti kuvaamaasi kirjaa, mutta eilisessä Hesarissa (HS 26.1.) oli juttu Jörn Donnerin muistelmateoksesta Mammutti. Donner kuvailee teostaan: ”Osa kirjaan päätyneistä omista päiväkirjamerkinnöistäni on aitoja, osa taas keksittyjä. En yritä kilpailla Karl Ove Knausgårdin kanssa. Hän väittää, että kuusiosainen Taisteluni on romaanisarja, vaikka se on omaelämäkerrallinen päiväkirjojen pluntta. Olen itse asiassa Knausgårdin peilikuva. Kirjaani mainostetaan omaelämäkerrallisena, vaikka se on pohjimmiltaan keksitty romaani.” Meinasin kysyä, että mitäs siihen sanot, mutta johan sinä analyysissasi tuota kommentoitkin. 🙂

    • Mielenkiintoista pohdittavaa! On kummallinen vyyhti, kun kirjailija kirjoittaa itsestään ja tosista tapahtumista, mutta nimeää sen romaaniksi. Mikä on romaanin ja elämäkerran raja? Romaanissa saa keskiä, miksei omaelämäkerrassakin. Kummassakin tapauksessa saa muutenkin olla reippaan subjektiivinen: asioita voi kuvat vain omasta näkökulmasta, poimia haluamansa tilanteet, paisuttaa ja vähentää mielensä mukaan. Ja muistaa, miten haluaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s