Lukemishypen toinen puoli

Uusimmasta lukemistutkimuksesta Lukemisen tavat. Lukeminen sosiaalisen median aikakaudella (Juha Herkman & Eliisa Vainikka 2012) selviää, että nuoret aikuiset lukevat yhä enemmän: eniten lukuaikaa vietetään internetissä, joskin perinteistä kirjaakin arvostetaan. Väline ei määrittele lukemista tai median käyttöä, vaan kiinnostava sisältö ratkaisee.

Lukeminen on yhä useammin silmäilevää, ja lukemisesta haetaan viihymistä ja vuorovaikutusta. Pitkäjänteinen lukeminen häviää selailulle, ja epävarmuus tiedonhankinta- ja etenkin yhdistelytaidoista on lisääntynyt. Sosiokulttuurisen lukukäsityksen mukaan tekstitaidoissa on sekä lukemisen ja kirjoittamisen puoli. Somen käyttö sisältää kumpaakin, joskin nuoret aikuiset ovat enemmistöltään kuitenkin kuluttajia, eivät niinkään tuottajia.

Liikuttava tulos tutkimuksessa onkin se, että kirjojen arvostus on korkealla, mutta aivan varmoja takuita ei ole siitä, että kirjoja luetaan yhtä ahkerasti kuin arvostetaan. Kirjojen lukemiseen innostavat vaikuttajahenkilöiden suositukset. Myös perheen malli kirjan ja sanomalehtien lukijoina vaikuttaa. E-kirjojen nousu ei vielä näy tutkimuksen tuloksissa: laitteet ovat yhä kalliita ja ainakin suomenkielinen sisältö rajallinen.

Aineisto askarruttaa, ja tutkijatkin toteavat, että se voi viedä tuloksia vinoon. Tutkimuskyselyyn on vastannut rapiat 300 pirkanmaalaista 18-30 -vuotiasta lukion, ammattikorkeakoulun ja yliopiston opiskelijaa. Teemahaastatteluja ja mediapäiväkirjoja on myös käytetty, muun muassa viestinnän opiskelijoilta. Jo lähtökohtaisestikin tämä joukko on luontaisia lukijoita, eli opiskelun vuoksi heidän pitää lukea erilaisia tekstejä, jolloin pohjalla on kiinnostus lukemiseen ja tarvittavat taidot ja tottumus.

Uskon, että nuorten aikuisten lukemisen tapojen koko totuus olisi toinen, jos tutkittavana olisi myös ammattikoulun kävijät, sen keskeyttäneet ja kolutuksesta ulos jääneet sekä nuoret aikuiset, jotka eivät opiskele, vaan käyvät töissä tai elelevät joutilaana. Tilastot tarjoavat perspektiiviä nuorten aikuisten koko joukkoon:
– Puolet 25-vuotiaista on käynyt lukion, puolet siis jotain muuta. (Kaikista äänioikeutetuista neljännes on käynyt korkeakoulutuksen.)
– Kevään 2012 yhteishaussa ammatilliseen koulutukseen haki yli 60 000, lukioon hieman yli 30 000. Lukiopaikkoja jäi vähän täyttämättä, kun taas ammattikouluun eivät päässeet kaikki halukkaat, vain noin 45 000; ammattikoulutuksen hakijoissa oli myös aikuis- ja ylioppilashakijoita.
– Ilman toisen asteen koulutusta 20 – 29 -vuotiaista on 110 000, ilman perusasteen tutkintoa jää 15 %:a.
– Noin 15 %:lla ikäluokasta on oppimisvaikeuksia, niistä lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksia noin 10 %:lla.

Lukeminen ei ole itsestään selvä taito. Pisan mukaankin suomalaisnuorten lukutaito on laskusuunnassa. Mediaympäristö edellyttää sutjakkaa lukutaitoa, mutta silmäilykulttuuri ei istu kaunokirjallisuuteen. Koululaisten kirjojen lukeminen on selvästi vähentynyt, vähäistä se on tuntemillani nuorillakin.

Onko kaunokirjallisuuden lukeminen itseisarvo? Ilmankin varmasti selviää, mutta fiktion tarjoamat elämykset ja lukemisen rinnalla kehittyvät oheistaidot vaikuttavat moneen asiaan. Selkokirjat olisivat yksi keino, jolla voi päästä kaunokirjallisuuden makuun. Pääasia on, että on vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia – ja vaikuttaa pitää siihen, että asenne lukemiseen on myönteinen, eikä ahdistusta, välttelyä tai kieltämistä aiheuttava. Arvostus kirjaa tai lukemista kohtaan ei synny tyhjästä, eikä yksin koulujen keinoin.

Minä sain lukemisen mallin toiselta vanhemmalta, vaikka toinen vastusti upottavaa harrastusta. Aikuisiässä lukemiseni on ollut kausittaista, suhteessa muihin ajankäyttöhaasteisiin tai tilanteisiin. Loppukeväästä lähtien käynnistyi ahkera kaunokirjallisuuden lukuputki, tiheämpi kuin vuosiin. Löysin myös lukuilon, joka oli ollut jonkun aikaa hakusessa. Onnekseni osuin useisiin romaaneihin, joista syntyi samanmoinen tunne kuin nuorena: tarina vei mennessään, siihen upposi, eikä olisi suonut sen keskeytyvän tai lopuvan. Monet niistä innoittivat lihottamaan blogianikin. Lisään kommenttikenttään tämän vuoden lukulistani, muistini virkistykseksi.

Advertisements

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

3 responses to “Lukemishypen toinen puoli

  1. tuijata

    Kirjalista 2012

    Peter Hoeg: Norsunhoitajien lapset (oi, miten outo)
    Jo Nesbo: Aave (luin tämän Oslossa, se lisäsi tehoja)
    Rosa Liksom: Hytti nro 6 (en syttynyt)
    Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät (alkuun kelpo viihdettä, latistui)
    David Nicholls: Sinä päivänä ( kiva, tv-sarjamainen)
    Jenni Linturi: Isänmaan tähden (hämmentävä)
    Tommi Melender: Lohtu ( merkillinen haahuilu)
    Elin Shafak: Kirottu Istanbul (tehosi ja tehosi)
    Donna Leon: Unelmien tyttö ( menu ei petä koskaan)
    Janet Evanovich: Kahdeksan kaunista (hauska jenkkijännäri, ok-sarja)
    Jonathan Franzen: Alkuvoimat ( vaisusta alusta paranee)
    Jeffrey Eugenides: Middlesex (sukupolviromaanina vetosi, hyvä outous)
    Lisa Scottoline: Totuuden hetki (huono dekkari)
    Tuukka Hautala: Kansalliskirja (pituus-laatusuhde ok)
    Mari Jungstedt: Hiljaisuuden hinta (sarjassa hyvä)
    Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä ( huono pienoisdekkari)
    Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (hienoa kerrontaa, onnistuneen outo)
    Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (austenilaisittain nykyajassa, petyin)
    Carita Forsgren: Perintö (tamperelaiskirjailijan trillerissä on hetkensä)
    Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (tempasi mukaansa, suufilaisuus pohditutti)
    Mawlana Rumi: Rakkaus on musta leijona (suufirunoja 1200-luvulta)
    Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani (puhumattomuus uusiin ulottuvuuksiin)
    Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (mielenkiintoisia kerrontavirityksiä)
    David Nicholls: Kaikki peliin ( harmiton pop-ääniraita 1980-luvulle)
    Alice Laplante: Hämärän huoneet (dekkari dementoituneen näkökulmasta)
    Veronique Ovalde: Mitä tiedän Vera Candidasta (aika yhdentekevä)
    Jonathan Franzen: Vapaus (mikä kertomisen lahja, epätäydellisyyden ylistys)
    Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (vetävä brittidekkari)
    Amor Towels: Seuraelämän säännöt (menneen maailman jenkitunnelmaa)
    Joel Haahtela: Traumbach ( kaunista kuvausta, mutta tyhjähkö)
    Juha Hurme: Hullu (tempaisevaa kerrontaa, loppudramaturgia hieman hämärä)
    Claire Castillion: Kuplissa (yhdentekeviä minämuotonovelleja)
    Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio. Kuin linnun kirkaisu (sujuva elämäkerta)
    Tuomas Kyrö: Miniä (onk hää paasilinnan haamukirjoittaja)
    Ismail Kadare: Seuraaja (albanialainen “trilleri”, ei auennut minulle)
    Stephen Frye: Virtahepo (ei erityisen säväyttävä, tekijä kiinnostaa enempi)
    Satu Taskinen: Täydellinen paisti (herkullinen suomalais-itävaltalainen soppa)
    Linda Olsson: Kaikki hyvin sinussa (tunteikasta, toimi ossin ja välillä melkein)
    Karin Fossum: Minä näen pimeässä (kerronta taattua laatua, muuten ei)
    Carlos Ruiz Zafon: Taivasten vanki (vei väkisten, vaik vikisin)
    AS Byatt: Riivaus (huikea kudelma monia tasoja)
    Reidar Palmgren: Sudenmarja (turhan asetelmallinen teelmä)
    Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (aika suuri elämys)
    Donna Leon: Uskon asia (ok)
    Helene Gremillion: Uskottuni (oho rakkausvouhotus vei mennessään)
    Jamo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta (hyvää kerrontaa)
    Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (kiehtova ja todella kummallinen)
    Sirpa Kähkönen: Hietakehto (oli hieno reissu kotirintamatunteisiin)
    Petri Tamminen: Rikosromaani (viksahtanutta syvää viihtyvyyttä)
    Riikka Alaharja: Maihinnousu (kiinnostava, mutta jotain uupui)
    Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (hiipui hyvistä aineksista huolimatta)
    Riikka Pulkkinen: Vieras (korulausuja, parani loppua kohti)
    Haruki Murakami: Norwegian Wood (syttyy hitaasti, hieno)
    Riku Korhonen: Nuku lähelläni (mies-riikkapulkkinen, haalistunut bukowski)
    Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (fragmentaarista, kiehtovaa)
    Venla Hiidensalo: Mediahuora (runsas rönsy, helppoa, liikaa)
    David Lagercranz: Minä Zlatan Ibrahimovic (hauska välipala)
    Antti Tuuri: Rauta-antura (sodan loppuhulinoita minäkerronnalla)
    Reijo Mäki: Mustasiipi (juonesta viis, sanailu siis)
    Reijo Mäki: Sheriffi (dude lit, indeed)
    Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet (höpsöä miesviihdettä)
    Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (äärikokemuksia juoksusta)
    Ulla-Lena Lundberg: Jää (hienosti kuvattu: ihmiset, paikka ja aika)
    Paul Auster: Talvipäiväkirja (ukkoutunutta muisteloa, ei parasta Paulia).

  2. Jamo

    Hyviä pointteja, taas! Lukeminen on sirpaloitunut monellakin tavalla. Toisaalta silmäillään valtavasta tarjonnasta enemmän tai vähemmän sattumanvaraisia asioita, toisaalta koko lukijakenttä on fragmentoitunut. Luokkajako ei tästä(kään) maasta ole koskaan poistunut, mutta viime vuosina se on vahvistunut ja muuttanut (taas) muotoaan. Internet ja sosiaalinen media ovat toisaalta tasa-arvoistavia lisätessään informaation saatavuutta, mutta toisaalta niiden segmentoitunut käyttö lisää eriarvoisuutta. Ammattiin opiskelevien ja heitä opettavien elämismaailma on kaukana toisistaan.

    Kaunokirjallisuuden lukeminen on yksi pieni osa tätä distinktiota, kuten myös viimeksimainitun kaltaisilla sivistyssanoilla brassailu. Mutta miksi pitäisi lukea kaunokirjallisuutta? Käydä klassisen musiikin konserteissa? Museoissa?

    Yhtä lailla voisi kysyä, miksi pitää käydä lätkämatseissa, industrialmetallibändin konsertissa tai lähiöbaarissa? Mitä enemmän meillä (suomalaisilla/eurooppalaisilla/maailmalaisilla) on kokemuksia koko laajasta ihmiskulttuurin kirjosta, sitä paremmat mahdollisuudet on ymmärtää toisia. Yritän olla huomioimatta sisäisen sarkastikkoni ääntä (kuka sen sinne on äänittänyt?), joka väittää ajatuksen olevan naiivi. Mutta näin uskon, tai ainakin haluan uskoa. Siis RSO:n konsertin jälkeen Kontulan ostarille baariin. Ateneumin kautta Jokereiden matsiin. Jne.

    Vielä yksi näkökulma lukemisen jos ei nyt silmäilyyn niin lyhentymiseen. Kaunokirjallisuutta on nykyään tarjolla yhä enemmän ja muustakin teollisuudesta tutulla nopeammalla syklillä. Olen ollut huomaavinani, että entistä enemmän on ilmestynyt tiiviitä ja nopealukuisia romaaneja. Näistä kuluneen vuoden esimerkkeinä vaikkapa Haahtelan ja Tammisen kirjat, sekä helmenä Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Onko tiiliskivien aikakausi ohi?

    • tuijata

      Avarrat ajatuksia! Luokkajaostakin olen samaa mieltä, ja juopa uskoakseni leviää. Luokkaretkeilijöitäkin on, minäkin sillä yhä. Kannatan kulttuurista sekä-että -linjaa pikemmin kuin joko-tai (paitsi etten löydä paikkaani lähiöpubista). Uskon myös kirjallisuudessa siihen, että tiiliskivet elävät pienoisromaanien rinnalla, joskin luulen, että pienimuotoisuus lisääntyy ja sähköisyys leviää. Sähköistävää kulttuuriaikaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s