Ennen oli miehet

Antti Tuurin Rauta-antura (2012) kertoo parikymppisen sotapojan näkökulmasta jatkosodan loppuepisodista: saksalaisia ajetaan pohjoisesta. Minäkertojan lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat reipasotteinen, Sukevassa vastarintamielialan vuoksi istunut sotamies Arvo ja tämän pikkuveli, minäkertojan lapsuudenystävä.

Itsenäisyyspäivän läheisyys johdatti minut valitsemaan luettavakseni sotakirjan. Rintamaveteraanin tyttärenä ja asepalvelusta kieltäytyvien äitinä etsin paikkaani tämän romaanin tapahtumissa. Isäni on herkkänä parikymppisenä joutunut selviytymään rintamalla, ja äitinä pidän hirvittävänä, jos parikymppiset poikani joutuisivat taatan tai romaanin kertojan tapaan sodan ääritilanteisiin. Lisäksi sota-ajan naisten rooli on ollut ankara.

Mutkan romaanin taistelu- ja rintamavellusjuoneen tekee se, että pieni joukkue joutuu paimentamaan laumaa saksalaissotilaiden jättämiä suomalaisnaisia. Naisten sotapetturi- ja lutka-asema ei ole häävi. Aikamoinen yhdistelmä nuorelle kertojamiehelle on sotatapahtumiin liittyvä jatkuva kuoleman läheisyys ja viholliskuvat sekä tottumaton suhde naisiin. Miesten katseen kohteena ovat hyljeksityt naiset. Kokematon poikanen ei näytä tunteitaan, mutta muut jermut kyllä huorittelevat tai pyrkivät kähmimään. Lisämaustetta kattaukseen tuo joukon mukana kulkeva rintamapappi ja naislössiin kuuluva papin langennut vaimo. Mitä tässä tilanteessa tarkoittavat vihkivalat tai ”kaiken se kestää, kaiken se kärsii”?

Tuuri on taitava toteavan tyylin dokumentaristi. Juttu jolkottaa omalla painollaan eleettömästi, rivien alla häälyy kipua, heikkoa hymyäkin tai myötätuntoa. Tuurin minäkertojasta syntyy romaani toisensa perään mielikuva pohjalaistuvan kiikkustuolissa verkkaan keinuvasta jussipaitaisesta jäärästä, joka siirtyy silmät kiinni menneeseen. Vaikka hän on ollut tapahtumissa mukana, hän on hieman sivussa, ja taitaa asioiden painokin pakoittaa ulkoistavaan etäisyyteen.

Valitettavasti Tuurin kertojaääni on jo kuin itsensä irvikuva: ilmeetön muistelija raportoi kronologisesti menneitä tapahtumia ja referoi käytyjä keskusteluja. Tarinoinnissa eivät asiat erotu, tasapaksuus lähenee tylsyyttä. Tuurin eri teoksissa minäkertoja kuulostaa samalta – ei huonolta, mutta metodi alkaa olla loppuun saatettu. Onneksi tämän romaanin viimeisessä kappaleessa on pysäyttävä tunne ja kuva kosken puhdistavista kuohuista; ”paska reissu mutta tulipa tehtyä” -tyylisen vaelluksen päätös selittää osaltaan rintamamiesten henkistä selviämistä sotakokemusten jälkeen.

Aikanaan kirjoitin gradun Antti Tuurin romaanien henkilökuvauksesta. Pohjanmaa-sarja oli silloin tuore ja sitä edeltävä tuotanto monipuolista. Innostuin Tuurista alunperin nimenomaan lakonisen ja hieman vinksallaan olevan huumorin vuoksi. Olin epätoivoinen 1980-luvun ankean proosan lukija, kunnes Tuurin Viisitoista metriä vasempaan (1985) tyylittelyineen ja tyypittelyineen yllätti ja nauratti.

Tuurin alkutuotannon humaanisuus ja taustalla vaikuttava steinerlaisuus viehättivät. Pohjanmaan ja Talvisodan kerrontataituruus valloittivat myös. 1990-luvun luin velvollisuudentuntoisesti joka Tuurin, mutta sittemmin toisiaan tekstiltään ja etenkin kirjankansiltaan muistuttavat teokset ovat osin jääneet lukematta. Nyt pistään toivoni keväällä ilmestyvään Istanbul-reissuromaaniin: josko ummehtunut tyyli saisi tuuletusta ja upea kertoja uuden nousun.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s