Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferranten romaania Amalian rakkaus (Avain 2005) tituleerataan takakannessa psykologiseksi trilleriksi. Tytär selvittää äitinsä epämääräistä kuolemaa. Samalla hän selvittää menneisyyttään ja rakkauden pahoja voimia.

Nelikymppinen Dalia-tytär kuulee Amalia-äidin kuolemasta ja ryhtyy hautajaisten jälkeen purkamaan äidin elämää. Perhesuhteiden vaikeuksiin viedään romaanissa vähitellen. Äiti on eronnut vuosikymmeniä siteen väkivaltaisesta isästä, sisarukset eivät ole tekemisissä toistensa kanssa, ja Dalia on aikuisikänsä vältellyt äitiään.

Nyt kun äitini on kuollut, joku on raaputtanut pois hänen kasvonsa ja muuttanut hänen kasvonsa muistuttamaan minun kasvojani. Tämä tapahtuu nyt kun olen vuosikausia yrittänyt vihoissani ja peloissani poistaa hänen minuun jättämistä jäljistä kaikkein lähtemättömimmätkin: eleet, äänensävyt, tapani tarttua lasiin tai juoda kupista, pujottaa hame tai puku päälleni, tapani järjestää keittiön hyllyt ja laatikot, tapani peseytyä, makumieltymykset, inhon kohteet, innostuksen aiheet sekä murteen, kaupungin ja hengityksen rytmin. Olin luonut kaiken uudelleen irtautuakseni hänestä.

Tyttären suhde äitiinsä on romaanin varsinainen jännitysjuoni. Se muuttaa asentoaan arvaamattomasti. Kerronta kulkee kuin ratas pykälä pykälältä, asioiden asento nytkähtää paikaltaan, vie muuttuvia katsantotapoja katkonaisesti eteenpäin. Vie sitä toisaalta myös taaksepäin, sillä ratkaisut löytyvät menneisyydestä.

amalian rakkaus

Romaani liikkuu samassa ajassa, ympäristössä ja hengessä kuin Ferranten Napoli-sarja. Napolin murteen karkeus rahisee; kodit, pimeät kujat ja liikennevälineet kihisevät seksuaalisesti latautunutta väkivaltaa. Tutulta tuntuu, ja tuntuu jopa siltä, että Amalia on tavallaan harjoitustyö Napoli-sarjan Lilalle. Kummatkin ovat himottuja ja omaehtoisia naisia, silti ympäristöönsä sidottuja, macho-kukkoilun kanatarhaan ahdistettuja.

Ferranten kerronta kietoo outoon tunnelmaan. Siinä on jotain ahdistunutta, jopa tasapainotonta mutta samalla selväjärkistä ihmisen outouden palastelua. Tarkkuus, jolla henkilöitä kuvataan, lumoaa ja kavahduttaa – ei jätä kylmäksi. Tämä jännittää kuin paraskin dekkari.

Naistenviikon teemaan kirja sopii kuin nakutettuna, sillä romaanissa kuvataan monitahoisesti äiti-tytärsuhdetta ja naisen asemaa yhteisössä, jossa miehiselle pullistelulle sallitaan kaikki, eivätkä miehet kyseenalaista valtarakenteita. Naisten pärjääminen riippuu yksilöllisestä kovahermoisuudesta.

Ja naistenviikosta: tule mukaan noin 30 kirjablogin teemaviikkoon. Lisää haasteesta voit lukea tästä postauksesta. Naistenviikolla olen jo julkaissut jutut Kristiina Vuoren, Jojo Moyesin ja Camilla Greben kirjoista.

Naistenviikko2017

– –

Elena Ferrante
Amalian rakkaus
suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain 2005
151 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Reader, why I marry him? ja Täysien sivujen nautinto.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Trilleristi-dekkaristeja Ruotsista sikiää, nyt on vuorossa Camille Greben sooloilun vuoro. Aiemmin hän on ollut kirjoittamassa kimppadekkareita. Sormiharjoittelut on siis suoritettu, nyt on aika omaehtoisen psykologisen jännityksen: Kun jää pettää alta (Gummerus 2017).

Romaanissa on kolme kertojaa. Peter vaikuttaa elämään pettyneeltä puurtajalta, joka tunnollisesti toteuttaa poliisityötään, mutta muuten hän ei uskalla kiintyä eikä sitoutua. Emma on nuori vaatemyyjä, joka rakastuu firman isoon pomoon. Hanne on tutkija, joka joskus on avustanut poliisia ja avustaa taas, mutta häntä piinaa etenevä, fataali sairaus.

Kertojia yhdistää eletyn elämän vaikeudet. Peter ja Hanne ovat jopa kolhineet toisiaan. Peteriä ja Emmaa painavat lapsuusaikaiset perhetragediat, ja Hannen riippakivenä roikkuu epäonnistunut avioliitto. Ai niin, onhan kirjassa myös ainakin yksi murha.

Murhatutkinta on samanlaista kuin elämä: siinä on alku, keskikohta ja loppu. Ja aivan kuin elämässä muutenkin, ne tunnistaa oikeastaan vasta jälkikäteen. Välillä tulkinta loppuu ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan, kun taas toisinaan se vaikuttaa jatkuvan ikuisuuden, kunnes se kuivuu kokoon tai siitä luovutaan.

Kun jää pettää alta -trillerissä keritään vähitellen murhatapausta ja muita mutkallisuuksia eri näkökulmista, niin edeltävistä tapahtumista kuin sitten tutkintaan liittyvistä. Pidän tässä niin kuin monessa muussakin kirjassa kertojien eri-äänisyydestä ja vuorottelusta. Peterin poikkeuksellisen ikävä persoona vaikuttaa virkistävältä, ja Hannen toimintakykyisenä säilyminen herättää sympatiani. Emman psykologinen profiili hahmottuu lapsuudesta aikuisuuteen. Paikoitellen tekstissä on keskivertojännäristä korkeammalle kohoavia kohtia, esimerkiksi Emman lapsuudenaikainen, symboliselta vaikuttava perhosenkasvatus on sellainen.

Kun jää pettää alta

Pettymyksen ailahduksia koen sen suhteen, mikä piilee tappotyön taustalla. Voin vain ratkaisua kierrellä ja kaarrella, sillä en suin surmin halua pilata tapahtumia tulevilta lukijoilta. Sanon vain, että kirjan pääratkaisu ei ole ainutlaatuinen, eikä minua moinen ole koskaan saanut hihkumaan. Mutta meitä lukijoita on monenlaisia, ja uskon kirjan ahmijansa löytävän.

Kaiken kaikkiaan Kun jää pettää alta sopii sateisten (kesä)päivien lepäilijän puuhakirjaksi. Lukija pääsee askartelemaan romaanipersoonien pään sisälle ja arvuuttelemaan minäkertojien luotettavuutta, sillä kirjassa on paljon psyykkisiä patoutumia ja ihmissuhdeongelmia. Ehkäpä siitä syystä myös varsinaiset tapahtumat etenevät hitaasti. Tunnelma on synkkä, mutta osoittautuu, ettei tavoitteena ole toivottomuus. Siispä päätän Peterin säväyttävään opetukseen:

Rakkaus ja kauneus ovat katoavaisia.

Paska taas on ikuista. Toisinaan syntyy lyhyitä, kirkkaita onnenhetkiä. Ja kun sellainen sattuu kohdalle, on parasta antaa sen edetä omalla painollaan.

– –

Camilla Grebe
Kun jää pettää alta
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2017
trilleri
506 sivua.
Sain oikolukemattoman ennakkokappaleen: kirjabloggaajien yhteisisku 20.7.2017 klo 10. Tutustu muiden tempaukseen osallistuneiden trillerikokemuksiin:

Kun jää pettää alta2

Osallistun kirjalla myös naistenviikon kirjablogihaasteeseen: romaanista välittyy kasvuympäristön ja elämäntilanteen vaikutus eri-ikäisten naisten naiseuteen ja sen toteuttamiseen. Muut ihmiset ympärillä vaikuttavat paljon siihen, särkyvätkö vai eheytyvätkö unelmat – ja elämä.

Naistenviikko2017

17 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Kesän aikana on kerätty hömppäkirjalistoja (#hömppäkirjalista). Laadin kesäkuussa omani, ja täytyy myöntää, että vaikeaa se oli. Ensinnäkin hömpän määrittely ei ole yksinkertaista, ja toiseksi listatarjokkaita oli yllin kyllin. Yksi listalle sopiva kirjailija olisi mielestäni ollut Jojo Moyes. Olin listaa rustatessani lukenut kolme suomennosta (tässä, tässä ja tässä), tämä uusin odotti vuoroaan: Parillisia ja parittomia (Gummerus 2017).

Parillisia ja parittomia on hömppää parhaimmillaan. Kirjan mittaan monin vaihein joutuu odottamaan, että hyville ihmisille käy hyvin. Moyesin eduksi on luettava se, että juuri ne vaiheet korottavat kirjan keskivertoa korkeammalle.

Parillisia ja parittomia

Moyesin romaanin henkilöissä on ytyä, ja heidän epäonnen hetkiinsä eläytyy vaivattomasti. Erityisansioita tulee köyhyysrajan todenoloisesta kuvauksesta ja lapsien ominaislaadun kunnioituksesta. Jess on kolmikymppinen kahden lapsen yksinhuoltaja. Tosin teinipoika on hänen ex-miehensä, mutta se sopii Jessin avaraan perhekäsitykseen. Juoni kilpistyy siihen, että Jess raha-asioiden ratkaisun toivossa tekee yhden vikapäätöksen ja yhden epätoivoisen matkan. Jälkimmäinen on reissu Skotlantiin, jotta 10-vuotias nerotytär pääsee matematiikkaolympialaisiin. Sattuma saattaa autokuskiksi Jessin siivousasiakkaan Edin, joka tuskailee äveriään elämänsä taitekohdassa.

Hellää kohta minussa hiertää lasten kokemat vääryydet, myös rahan puutteesta johtuvat ratkaisut tuntuvat palana kurkussa. Jessille pesueineen toivoo kaikkea hyvää, ja kirjan mittaan ala- ja ylämäet vaihtelevat tunteita heilautellen. Mukavasti joukkoon mahtuu myös koomisia kohtia. Ja romanssi, sehän on väistämätön, ja ohittamatonta on myös se, etteivät asiat ratkea tuskattomasti.

”Uskotko sinä oikeasti, että asiat voivat muuttua?” Tanzien Silmät olivat suuret ja tummat ja epäluuloiset.

Jess laski veitsensä ja haarukkansa. ”Taidanpa uskoa, kulta. Toki meillä kaikilla on ankeat hetkemme. Mutta kyllä minä uskon niin.”

On Parillisia ja parittomia -romaanissa myös sanomaa: virheitä sattuu ja asioiden on tapana järjestyä. Ei silti kannata kuvitella, että asiat ovat hyvin, mutta siitäkin selvitään. Tällainen elämänmakuinen hömppä viihdyttää ja vapauttaa omasta arjesta. Ja sopii se mainiosti myös naistenviikkoon, mikä EI tarkoita sitä, että vain naisille sopii hömppä. Naisille sopii MYÖS hömppä, kenellepä ei, kun tavoittelee rennonletkeitä lomapäiviä. Ja naisille sopii, vaikka mikä! Katsopa noin 30 kirjablogista, jotka osallistuvat naistenviikkohaasteeseen: ideasta esimerkiksi tässä linkissä.

Naistenviikko2017

– –

Jojo Moyes
Parillisia ja parittomia
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2017
romaani
482 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla mm. Kirsin Book Club mielistyi, Kirjasähkökäyrä totesi rakastettavaksi rakkaustarinaksi, Järjellä ja tunteella löysi vakavien aiheiden keskiöstä romanssin ja Lillin kirjataivas nautti hömpästä välipalasta.

Naistenviikon kunniaksi olen jo postannut tämän viikon nimipäiväsankarin Kristiinan Vuoren romaanista Filippa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Kristiina Vuori: Filippa

On ilo ja kunnia aloittaa naistenviikko ja siihen liittyvä kirjabloggaajien naisteemainen haasteviikko tällä kirjalla (haastejulkistus tässä ja muistutus tässä). Postailen päivittäin jostain naisen kirjoittamasta kirjasta – tästä se lähtee!

Naistenviikko2017

Ensinnäkin ihmettelen, miten Kristiina Vuori kykenee vuosittain julkaisemaan vankan historiallisen romaanin, joka on paneutuvan taustatyön tulosta. Toisekseen totean, että päästyään 1500-luvulle, hän kertojana kohentuu. Kolmanneksi: kuudes romaani Filippa (Tammi 2017) on mielestäni Vuoren paras.

Olen lukenut myös Kaarnatuulen (Tammi 2016), joka jäi postaamatta (muista lukemistani Vuoren romaaneista tässä ja tässä). Siinä kerrotaan päättäväisestä turkulaisesta kauppiasrouvasta, jolla on tosielämän esikuva Valpuri Innamaa. Vaikka kerronta on paikoin tehokasta, kokonaisuus tuntuu ohuelta. On siksi ilo kohdata Valpuri hetkellisesti Filippassa poikkeavana sivuhenkilönä, nyt pontevana porvarisneitona ja nuorena rouvana ennen hänen Kaarnatuuli-vuosiaan.

FilippaMyös Filippassa on tosipohjaa, sillä romaani kertoo Flemingien suvusta 1500-luvulla. Joitain katkelmia romaanissa on Filippa Flemingin (k. 1578) testamentista, muuta kirjallista tietoa veljiensä varjoon jääneestä naisesta ei juuri ole jäänyt. Veljet Joakim ja Klaus historialähteistä löytyvät, ensimmäinen melkomoisena vempulana, jälkimmäinen sotaisena räyhähenkenä. Nyt pääsee Vuoren välityksellä naimattoman vallasnaisen asemointiin. Vallalla tallotaan, ja se, mitä sallitaan miehille, on kaukana naisille sallitusta.

Filippa vie keskelle lukuisia suvun kartanoita ja hovijuoruja, sillä kulloisenkin kuninkaan suosion aallonharjalla ja -pohjalla vuorotteleva vauras ja riitaisa perhe sukkuloi vallan linnakkeissa. Kustaa Vaasa vierailee Flemingeillä ja Flemingit Turun ja Tukholman linnoissa Erikin ja Juhanan hoveissa. Kaikkinainen historiataustoitus asettuu luontevasti päähenkilön kuvauksen pohjaksi. Nyt ei uuvuttavasti junnata yksityiskohdissa, ei luennoida eikä tähdennetä: nyt eletään Filippan mukana.

Kerronnan jäntevyys ja latautuneisuus yllättävät. Vuosia kahlataan vikkelästi, ja pääsääntöisesti kirjassa kertoo Filippa itse. Se on kuin sisäistä puhetta Klaus-veljelle. Romaanin räjähdysherkkä tulilanka on poikkeuksellisesti viritetty sisarusten välille. Toinen on susi, toinen jänis.

Tätä ajojahtia ei pitäisi olla käynnissä verisukulaisten kesken.

Ehkä juuri siksi, että paria polttaa perimmäisen paheksuttava paine, teksti välillä oikein kipunoi. Aistilliset kohdat tuntuvat aika ajoin kuumottavilta. Mieleeni jää muusta kuin sisarrakkaudesta eräs uintikohtaus, jossa naisen salasilmä nuolee väkevää miesvartaloa. Mutta kuvausvoimaa riittää myös niin valtavehkeilyihin kuin arkisiinkin asioihin. Tuntuu kuin Vuori tabun takaa olisi vapautunut, eikä edes kertojan sinuttelutyyli vaivaa minua, kun kielikuvat tehostavat tuntemuksia.

Äskeinen herjasi tammoista on kuin eltaantunut suolaliha kurkussani. En saa sitä alas vaikka miten yritän nieleskellä.

Mielenkiintoista on se, että ei Filippa eikä lukija voi olla aivan varma Klausin tarkoitusperistä. Romaani valottaa sekä vallasnaisten että vallasmiesten jalkavaimojen huteran aseman. Esimerkiksi Filippaa roikotetaan naimattomana löysässä lieassa joko tilusten tai tunteiden vuosi – tai sekä että. ”Minäkin osaan pelata. Se yllättää minut”, sanoo Filippa, mutta riittääkö se? Vallankäyttöä on monenmoista, ja siitä Vuori kehittää vetävää historiaviihdeluettavaa.

– –
Filippa
Tammi 2017
historiallinen romaani
e-kirja
405 sivua.
Luin BookBeatin välityksellä.
Muissa blogeissa mm.
Kirjasähkökäyrä
Kirsin kirjanurkka
Kirjahilla

Seuraa naistenviikon postauksia.

Seuraavat blogit ovat ilmoittautuneet naistenviikkohaasteeseen:

Naistenviikko2017Limalepakon kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjakaapin kummitus, Mrs Karlsson lukee, Evarian kirjahylly, Kirjan jos toisenkin, Lukumato, Kirjojen elämänmullistava taika, Kirjan pauloissa, Dysphoria, Kirsin Book Club, Reader why did I marry him?, Sivutiellä, Kirja vieköön!, Luettua elämää, Saran kirjat, Kirjaluotsi, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Orfeuksen kääntöpiiri, Kaikkia värejä, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista

Viikon päätyttyä 25.7. Jaakko heittää kylmän kiven kaivoon ja minä julkaisen koontipostauksen: toivon, että osallistuneet blogit linkittävät siihen naistenviikkojuttunsa.

#naistenviikkohaaste #naistenviikko2017

Itse postailen viikon aikana Kristiina Vuoren lisäksi seuraavien kirjailjoiden kirjoista:

Jojo Moyes, Camille Grebe, Elena Ferrante, Raili Mikkanen, Laila Hirvisaari ja Tiina Raevaara.

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Heikki Willamo: Myyttinen matka

Hengitän tutussa hämäläiskuusikossa vapaammin kuin muualla. Sammalpohjaisella kesäkankaalla näen vihreän villin kirjon. Kun en kuule muita kuin metsän ääniä, on tilaisuus leijua vain hetkessä. Metsän mindfullness täyttää  rauhalla muuten rauhattoman mielentilan. Koen tutussa metsässä myös jatkavani sukupolvien ketjua. Sienipaikat ovat siirtyneet isältä minulle, ja omat askeleeni seuraavat edeltäjieni polkuja. Kerran vakioreitiltä hairahdettuani päädyin silmätysten hirven kanssa. Hirvitti. Iso uroshirvi kuitenkin kääntyi ja lönkytti muutaman muun heimolaisensa kanssa metsän siimekseen.

Näistä metsämietteistäni on yllättävän lyhyt askel siirtyä valokuvataiteeseen. Paraikaa valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla on Heikki Willamon näyttely Myyttinen matka. Siinä metsä kätkee ikiaikaiset ainekset. Kuvissa voi tietoisesti olla tässä hetkessä ja täydellisessä ajattomuudessa.

Willamo on kuvannut Suomen salojen lisäksi myös muun muassa Pohjois-Amerikassa ja Norjassa. Esimerkiksi preerioiden alkuhärkien kuvat kadottavat ajan, niin myös pitkällä valotusajalla pehmeytetyt maisemat. Kotimaisissa metsissä pääosassa esiintyvät karhut ja hirvet. Ne ovat merkityksellisiä suomalaisessa mytologiassa, ja myyttien matka nykypäivään näyttää Willamon kuvissa lyhyeltä, ajan ylittävältä.

Willamo

Mustavalkoisissa kuvissa on maalauksellinen ote, ja kuvat osoittavat, miten ilmaisevia voivat olla mustaharmaan eri sävyt. Eläinten figuurit yötaivasta vasten usein riittävä synnyttämään metsän ja eläinten kohtaamisen tunnelman. Kuvia katsoessani koen, että olen vain väliaikainen syrjästäkatsoja luonnon kiertokulussa. Willamo on huomannut sulkevansa ympyrän kalliomaalauksista valokuviinsa, jotka tyylitellyimmillään muistuttavat kalliomaalauksia.

Willamo2

Olen valitellut, etten pääse lomallani matkalle. Turhaan. Pääsin hetkeksi osalliseksi Myyttisestä matkasta.

– –

Heikki Willamo
Myyttinen matka
Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas
avoinna 13.82017 saakka:
http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/myyttinen-matka

4 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Kaksi kertaa palvelijasta: Handmaiden ja Handmaid’s Tale

Korealais-japanilaista elokuvaa ja amerikkalaista draamasarjaa yhdistää se, että niissä kerrotaan palvelijattarista, jotka ovat kauppatavaraa isäntäväkensä oikkujen armoilla. Pulaan joutumiseen vaikuttavat alhainen asema, miehinen alistuskulttuuri ja seksuaalisuuden rajojen runtelu. Kummasakin perversiot saavat sijansa, vaikka toinen (elokuva) puetaan noin sadan vuoden takaiseen menneisyyteen ja toinen (draamasarja) tulevaisuuden dystopiaan. Yhteistä niille on lisäksi huikaisevan kaunis visuaalinen ilme.

*

The Handmaiden tapahtuu Japanin vallan alaisessa Koreassa. Nuori ammattivarasnainen vehkeillään upporikkaan japanilaisneitosen palvelijattareksi. Korelaisen metsän siimeksessä piilotteleva mahtitalo sisältää synkkiä salaisuuksia, joista elokuvan mittaan vähitellen saa selkoa. Samoin paljastuu elokuvan päähenkilöistä puolia jos toisia. Elokuvan juonen kannalta on kiinnostavaa se, ettei kovin paljon kykene etukäteen asioita arvailemaan. Kolmiosainen elokuva näyttää osissaan asioiden eri tolan.

handmaiden

Ällistyn. Ensinnäkin korealaisuuden ja japanilaisuuden jännite on minulle tuntematon, enkä tunne kumpaakaan kulttuuria käsittääkseni kaikkea. Elokuvan sisältämä fyysis-psyykkis-sosiaalinen sadismi vyöryy välillä ylivoimaisena päälle, välillä tilanteet irrottavat kunnon komiikkaa. Toisaalla elokuva leikittelee erotiikalla ja yhtäällä porhaltaa pornon puolelle.

Kuvallinen kauneus ja juoneen kuuluvat kauheudet käyvät sellaista vuoropuhelua, josta en lähimainkaan saa selvää, mutta kiinnostumaan se minut saa. Ällistelen tuntemusteni sekamelskaa. Elokuvalle on ropissut palkintoja. Annan The Handmaidenille hämmentäjän kunniamaininnan.

*

Astetta tutummilla tantereilla kuljen sarjan The Handmaid’s Tale aikana. Ensinnäkin tarinan pohjan tiedän Margaret Atwoodin romaanista Orjattaresi, vaikkei se minulla olekaan tuoreessa muistissa. Draamakäsikirjoitusta on muokattu moderniin suuntaan, enkä erota, mikä kännyköitä lukuun ottamatta on uudistettua. Toisekseen länsimainen ote liippaa lähempää kuin aasialainen, vaikka sarja kertookin hihhulifundamentalistiseksi muuttuneesta yhteiskunnasta Pohjois-Amerikassa.

Kammottavan mahdolliselta miehinen väkivalta- ja alistusvaltio saadaan vaikuttamaan. Naisten asema hedelmättömyyden uhkaamassa sääty-yhteiskunnassa viedään äärimmilleen. On valtaa pitävät miehiä, on jälkeläisiä kaipaavat vaimoja, on nimettömiä sijaissynnyttäjäorjattaria. On pelon ja alistamisen ahdistavuutta.

handmaids tale

Jos elokuvassa pornoflirttailtiin vapaaehtoisen seksin kanssa ja altistettiin/alistettiin yhtä päähenkilöä pornokuvastolle, Orjattaresi / The Handmaid’s Tale näyttää puistattavasti, mitä on vallan alainen pakkoakti. Voin vain sormien välistä katsoa Ferdiläisen eli Fredin orjattaren kasvoja tilanteissa, joissa vapauteen tottunut nainen (ja toisaalta myös Fredin vaimo) koittavat selvitä äärimmäistä nöyryytyksistä. Sarjan roolitus onnistuu erinomaisesti, samoin kuvaus, jossa tummia sävyjä viiltelevät orjattarien punaiset ja vaimojen vihreät mekot.

*

Tällaista kesäelämyksiä teille tarjoilen draaman alalta.

The Handmaiden
ohjaaja Park Chan-wook
Japani/Korea 2016
elokuva, traileri tässä.
Huomio: korealaisiin tunnelmiin voi itseään johdatella hyytävänvaivaavalla romaanilla Vegetaristi.

The Handmaid’s Tale
luoja Bruce Miller
HBO 2017
draamasarja, 1. tuotantokausi: 10 osaa, traileri tässä
pääosassa loistava Elizabeth Moss.
Huomio: sarjasta tehdään toista tuotantokautta. Sitä odotellessa voi lukea Atwoodin romaanin Orjattaresi, sillä siitä on tarjolla uusi painos.

(Juttuni valokuvat ovat cc-julkaisuvapaita.)

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Elokuvat, Draama

Naistenviikkoa 2017 kohti & Joka tytön runokirja

Naistenviikko lähestyy! Valmistelupostauksessani (tässä) on ilahduttavan paljon ilmoittautuneita. Yhä voi haasteeseen ilmoittautua – sukupuolesta riippumatta.

Nimipilvi jo nyt mukaan liittyneistä blogeista:
Limalepakon kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjakaapin kummitus, Mrs Karlsson lukee, Evarian kirjahylly, Kirjan jos toisenkin, Lukumato, Kirjojen elämänmullistava taika, Kirjan pauloissa, Dysphoria, Kirsin Book Club, Reader why did I marry him?, Sivutiellä, Kirja vieköön!, Luettua elämää, Saran kirjat, Kirjaluotsi, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Orfeuksen kääntöpiiri, Kaikkia värejä, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista

#naistenviikkohaaste #naistenviikko2017

Tiedän sukupuolittamisen olevan kyseenalaista. Kannatan kankeiden asetelmien purkua, kuten sitä, että esimerkiksi juuri naistenviikkoon yhdistetään huono ilma tai muita erikoisia uskomuksia. Koska naistenviikkoa on erinäisin ennakkoluuloin vietetty jo vuosikymmeniä, kirjablogien naistenviikkohaasteen pohjana on, että antaa nyt sataa ja paistaa sitten viikon verran kirjallisuutta niin värikkäällä naisteemalla kuin vain olla ja voi. Kirjabloggaajien valitsema teeman käsittelytapa on siten täysin vapaa.

Vedän kirjabloggaajien naistenviikkoa nyt kolmatta kesää. Julkaisen koontipostauksen viikon loputtua 25.7. ja toivon siihen linkkejä viikkoon osallistuneilta kirjabloggaajilta. Aiemmat koonnit ovat tässä: 2015 ja 2016.

Naistenviikko2017

Virittelen siis naistenviikkoa. Huomaan olevani hyvässä runoantologiavauhdissa (katso vaikka tämä, tämä ja tämä). Tällaisissa kokoelmissa joku on päättänyt teeman, etenemisen, edustajat. Se ehkä pakottaa katsomaan runoja eri vinkkelistä kuin silloin, kun ne ovat osia runoilijan omissa kokoelmissa. Runo pukeutuu ikään kuin toiseen asuun.

Antaa asun vaihtua. Ainakin tässä Joka tytön runokirjassa (Tammi 2006) on teeman mukaan noukittu osuvia, vaihtelevia ja muhevia runoja. Annan toimittajien Suvi Ahola ja Satu Koskimies hieman avata asiaa:

Näissä runoissa Sinä heität lettinauhasi metsään, riuhdot itsesi irti Äidistä ja muutut villijalkaiseksi eläimeksi! Mutta silti jäät eloon Naisen sisälle, ja pysytkin hengissä – lopun ikääsi.

Antologia rakentaa naisen elämän kaaren. Olen lukenut kirjaa nyt noin kymmenen vuoden ajan. Huomaan koskettuvani ja pysähtyväni erilaisiin kaaren osiin sen mukaan, minkälaiset asiat minua kulloinkin koskevat. Nyt viivähtelen runoissa, joissa puhujat (naiset) hakevat itsestään sitä, mitä ovat. Myös loppuosan luopumisen tuntemukset puhuttelevat. Esimerkiksi siitä, miten eri tavoin samaa asiaa voi katsoa, poimin kokoelmasta Helena Anhavan runon.

Oi pullea puumaatuska, sisälläsi
pienempi, pienempi, pienempi, pienin.
Suvun kantaäitikö olet
vai sipuli:
vanhuus, keski-ikä, nuoruus, lapsuus?

Kokoelmassa on lähinnä kotimaisten naisrunoilijoiden lyriikkaa Kalevalasta lähtien, mutta on joitain poikkeamia kuten Anna Ahmatova ja Margaret Atwood. En voi, kykene napata suosikkejani, niin monien kanssa tälläkin lukukerralla viihdyn kesäpuutarhassani, pienen suihkulähteeni solinassa. Hyvin tilannetta kuvastaa se, että pysyn lukutunnelmassa, vaikka Kehä 1 pauhaa taustalla. Runot hiljentävät sen.

Joka tytön runokirja

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Naistenviikolla sitten lisää naisista kirjoissa ja kirjoittajina. Minä postailen todennäköisesti näiden kirjailijoiden kirjoista, joista osa on viikon nimipäiväsankarittaria: Camille Grebe (blogi-isku 20.7. klo 10), Elena Ferrante, Laila Hirvisaari, Raili Mikkanen, Jojo Moyes, Tiina Raevaara ja Kristiina Vuori.

Tässä ovat viikon naisnimet:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja.

– –
Joka tytön runokirja
Toimittaneet Suvi Ahola ja Satu Koskimies
Tammi 2006
runoantologia
315 sivua.
Sain kirjan ystäviltäni.

10 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Runot

Kävin runokävelemässä

Eilen Runon ja suven päivänä 6.7.2017 tapahtui ensimmäinen Runokävely (ennakkoesittely tässä). Tempauksen aikana kävelimme suunnitelmallisesti keskustan patsaalta toiselle. Pysähdyimme patsailla lukemaan runoja nykyrunoilijoilta, joilta olimme saaneet siihen luvan, ja lisäksi luimme tekijänoikeusvapaita vanhoja runoja. Aloitimme Runebergin patsaalta, ja avasin illan Runebergin runon ”Heinäkuun viides päivä” (suomentanut Otto Manninen) alkusäkeistöllä:

”Nyt päilyy päivä heinäkuun,
näin ihmeellist`ei mieltä muun
tois mulle aamun hetki.
On raikas, sorja suvisää,
sua, nuori mies, jos miellyttää
kävellä pieni retki;
on juhlapäivä päivä tää.”

Vaikka runossa mainitaan nuoret miehet, ei heitä juuri näkynyt, mutta kävelylle osallistui ilahduttava määrä kaikenikäisiä ihmisiä. Osa kiersi koko reitin, osa osan; osa oli bloggaajia, osa runoilijoita, osa osallisia muuten vain runokiinnostuksesta. Reittimme eteni suunnitelmien mukaan näin:

Runokävelyllä2

Aloitimme Runebergin patsaalta.

Runokävelyllä1

Eino Leinon päivänä luonnollisesti kuulimme myös Leinoa.

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194

Jatkoimme suunnitelman ja aikataulun mukaan.

runokävelemässä4

Päädyimme Kansalaistorille, jossa ”nous hauki puuhun laulamaan”. (Hellaakoski ei ole vielä tekijänoikeusvapaa, koska kuolemasta ei ole vielä 70 vuotta.)

Viisi kirjabloggaajaa on runokävelemisen ideoinnin takana, ja koko juttu juontuu Ompun runohaasteesta. Jokainen meistä julkaisi lähtölaukausjutun ennen kävelyä, niihin voi palata näistä linkeistä:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie 
5.7. Kirja vieköön! 

Olimme valmistautuneet kävelylle jakamalla runoilijoita, eli ääneen lukemiseen luvan antaneilta runoilijoilta valitsimme lempivärssyjämme tai muuten kävelyn henkeen natsaavaa lyriikkaa. Kävelyllä kävivät myös runoilijat SusuPetal ja Sinikka Vuola, ja bloggaaja-runoilija Tuomas Aitonurmi ensiesitti runonsa (lue tästä).

Runokävelylllä3

Tuomas lukee kännykän näytöltä runoaan.

Lukemisen lisäksi juttelimme runoista, niiden ymmärtämisestä ja ymmärtämättömyydestä, ajan ja elämäntilanteen vaikutuksesta runon oivaltamiseen ja lyriikkavalikoiman jokaiselle jotakin -luonteeseen. Runokävelyn rennoninnostunut tunnelma viittaa siihen, että tempauksesta saattaa kehittyä traditio. Myös Kirja vieköön! -blogi julistaa samaa.

Haaveena oli tempaus, jossa kuka tahansa voi lukea minkä tahansa elämyksiä ja väristyksiä välittäneen runon. Vaikka runo on vapaa, tekijänoikeudet eivät, joten jatkossakin tällaisessa yksityishenkilöiden vaellusretkessä etenemme lupien varassa. Emme voi emmekä halua ennakoida spontaanin tilaisuuden luonteen vuoksi luettujen runojen määrää, joten esitystyylinen tapahtuma ei tule kyseeseen Sanasto-maksuineen. Emme itse hyödy millään tavalla taloudellisesti tilanteesta vaan satsaamme siihen aikaa ja vaivaa, emmekä vie leipää runoilijoiden suusta. Haluamme vain runot esille niin, että muut kiinnostuvat niitä lukemaan, ostamaan tai lainaamaan. Lainaamaan! Oli todella hienoa, että kaupunginkirjaston lainauspolkupyörä runolasteineen oli mukana. Toivottavasti jatkossakin!

Runokävelyn sää oli kuin runo, vaihteleva: lämmitti, kylmensi ja virkisti. Ja inspiroi. Päivän valmisteluihini liittyi oman runon rustaaminen runosta. Haikuilin sen silmänpilkkeiseen runoblogiini Alman runot, ja päättäköön se juttuni Runokävelystä.

Runosta

 

Sanoin kokea
näkymätön, tuntea
kielen suolisto.

16 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Ikäisekseen hyvin säilynyt

Suomen satavuotisjuhlintaan sopivia julkaisuja vallan vilisee. Runojen lukijoita on hellitty mainiolla katsauksella 2000-runouteen antologialla Olet täyttänyt ruumiini tulella, jossa kattava teema on erotiikka. Katso pohjoista taivasta on myös miellyttävä ja monipuolinen kooste kotimaisesta lyriikasta. Kumpikin on toimitettu etenemään kronologisesti siten, että runot on sijoitettu teoksiin pääsääntöisesti ilmestymisvuosien järjestyksessä.

Vuosijärjestyksessä edetään myös kokoelmassa Ikäisekseen hyvin säilynyt (Kirjapaja 2017). Alaotsikko paljastaa idean: Satavuotiaan Suomen runoja. Joka vuodelta on valittu vain yksi runo. Kirjan toimittaneet Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto eivät ole valinneet kunkin vuoden huippurunoja vaan ajankohtaa kuvastavia:

Tämän valikoiman runot kertovat enemmän suomalaisista kuin Suomesta, enemmän arjesta kuin juhlasta ja enemmän tavallisista kansalaisista kuin suurmiehistä ja vallanpitäjistä.

Olen samaa mieltä kirjan toimittajien kanssa. Kokoelma on virkeän vaihteleva. Kyllä runoista erottaa ajan ilmiöitä, eikä kotimaisuuskliseitä hipovilta otoksilta voi välttyä (esimerkiksi Eton suomalaisuusrunolta), mutta on joukossa monia mielenkiintoisia yllätyksiä.

Ikäisekseen hyvin säilynyt

Poimin joitain runojen nostattamia ajatuksia. Vuodelta 1989 on Heikki Reivilän runo, jossa Suomi toimii / kirjaston ja Postin osalta. Peilaan sitä viime aikojen Posti-tilanteeseen ja totean vai nopeasti, että enää vain noista toiseen voi luottaa. Vuodelta 1970 räjähtää tajuntaani Per-Hakon Påwalsin runo ”Painajaisuni”, joka voisi olla tämän viikon uutisista, jossa Italiaan valuu taas kymmeniä tuhansia pakolaisia. Sen kontrastina kannattaa lukea L. Onervan vuoden 1933 runosta ”Uskontunnustus”, joka vavahduttaa toivosta parempaan maailmaan.

Vaikuttavimmin jysähtää minulle täysin tuntemattoman runoilijan Timo Töyrylän runo vuodelta 1944. Siinä runon minä palaa rintamalta koulukaupunkiinsa. Runo kylmää ja kuumottaa; etenkin värisyttää kontrasti ennen sotaa eletyn nuoruuden ja nykyisen väsyneen nuoren miehen illuusiottoman nykytunnelman välillä. Runokieli on suoraa, konstailematonta, jopa kertovaa. Runo kaikkiaan antaa paljon moniarvoisemman kuvan sota-ajan ihmisistä kuin tämänpäiväiset juhlapuheet. Runossa mainitut miehet eivät ole veteraanien kermaa eivätkä naiset aatteellista lottaeliittiä. Runon paljaus pistää miettimään sitä, miten ihmeessä rintamalta palanneet ihmiset pystyvät palamaan kaikkien odottamaan tavalliseen elämään, kun tavallinen näyttää esimerkiksi tältä: Mikä tarkoitus on kellotaulussa / kaupungintalon tornissa?

Summa summarum. Kyllä näitä kokoelmia kannattaa julkaista, myös Ikäisekseen hyvin säilynyt puoltaa joukossa paikkaansa. Aivan varmasti voisi valita aivan toisia runoilijoita ja toisia runoja – ja kuva suomalaisuudesta olisi täysin toinen. Mutta tämä on tällainen ja sellaisena sopiva vaikka lahjakirjaksi tai itselle katsaukseksi kotimaasta, jossa metsät huminoivat, kaupunkien valot välkkyvät, rokki soi, engelska muuttaa kieltä ja mieltä sekä maailman maut mahtuvat lautaselle.

Ikäisekseen hyvin säilynyt on myös mainio pohjustuskirja tämänpäiväiselle Runon ja suven päivälle sekä Runokävelylle (infoa tässä). Kotimaisesta runosta kylläisenä sopii jaloitella, sulatella sanoja, jotta on tilaa ahmia kävelyn lomassa lisää.

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194

– –

Ikäisekseen hyvin säilynyt. Satavuotiaan Suomen runoja
Toimittaneet Tuula Korolainen & Riitta Tulusto
Kirjapaja 2017
runoantologia
176 sivua.
Lainasin työpaikan kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Joka hetki olemme yhä elossa. Tuo pitäisi muistaa, joka hetki. Elämää hehkuttaa nyt parhaimmillaan kukoistava kesä. Kirkkaimmassakin valossa piilevät varjot, kukoistuksessa kuolema. Ne ovat aina olemassa niille, jotka ovat elossa, mutta silloinkin on elossa. Se tulee todistettua Tom Malmquistin romaanissa (S&S 2017).

Tomin vaimo kuolee pian synnytyksen jälkeen ja isä muutaman kuukauden perästä. Juoni ei liene yllätys, jos on lukenut alkuvuoden kirjallisuusjuttuja, sillä Ruotsissa monesti palkitusta Malmquistin kirjasta on ollut myös meikämediassa paljon asiaa. Kaikenlaisten privaattisynkkyyksien vuoksi emmin aika pitkään, tartunko tarinaan. Tartuin ja totean sen vaikuttavaksi. Surukirjaksi se antaa hengitystilaa.

Minäkertoja on Tom, ja kaikkien lehitjuttujen perusteella samannimiselle runoilijakirjailijalle on sattunut kirjassa kuvatun kaltainen perhetragedia. Miksi kirja tositapauksesta on romaani? Ehkä kirjailija ja/tai kertoja ottaa piirun etäisyyttä tapahtuneeseen ja koittaa käsittää käsittämätöntä. Tai mieluummin vastaan näin: romaanissa en voi olla varma, mikä on totta tai tyylittelyä tai totuuden taivuttelua – on vain luotettava tarinaan. Romaanissa on lupa ottaa kaikki todesta, heittäytyä kerrotun syliin.

Joka hetki olemme yhä elossa

Kirjassa kronologiseen kuvaukseen lomittuu muistumia niin kuin tapaa miettijän mieleen sotkeutua nykyistä ja mennyttä. Kunnioitettavasti kirja yhdistää merkityksellisiä hetkiä yhdentekeviin, sellaisiin, joihin takerrutaan, kun kaikki on hyvin tai kaatumassa. Esimerkiksi minäkertoja kirjaa kriisin keskellä muistikirjaan lääketieteellisiä termejä, koettaa jotenkin roikkua siinä, mitä tapahtuu.

Joka hetki olemme yhä elossa kuvaa yksityiskohtia ulkopuolisten hämmennyksestä tragedian edessä, joidenkin hoitohenkilöiden ajattelemattomuutta ja joidenkin ajattelevaisuutta sekä jopa tragikoomista huoltajuusbyrokratiaa. Kerrassaan konstailemattomasti kirja kertoo kuolemasta, rakkaudesta, perheestä ja vanhemmuudesta.

Tomin suhteen teksti tallentaa aikuisen miehen aikuistumisen ääritilanteessa, jossa on vaihtoehdottomasti kannettava vastuu. Tomin ja avovaimon suhteista vanhempiin kirja kertoo sävykkään ennalta-arvaamattomasti. Ja sitten on pieni Livia, joka on elävä muistutus siitä, että joka hetki ollaan elossa, sattui ympärillä mitä vain. Livialle siirtyy geenien lisäksi joitain edellisen polven muistoja, ehkä jopa jokunen mekko. Ja Tom – joka hetki yhä elossa – lapsensa isänä:

– – rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin –  -.

– –

Tom Malmquist
Joka hetki olemme yhä elossa
suomentanut Outi Menna
S&S 2017
romaani
326 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.

Kirjaa on monessa blogissa käsitelty, esimerkiksi Kirsin Book Club, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Tekstiluola ja Tuhansia sivuja.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lähtölaskenta Runokävelyyn 

Runon ja suven päivänä 6.7.2017 kävelen Runebergin patsaalle klo 16.00. Repussani on nippu runokirjoja. Ne lämmittävät selässäni, mutta sitä enemmän tunnen kuumottavaa kipinän, kun otan niitä yksi kerrallaan repustani. Selailen, luen jokusen säkeen ääneen, valitsen muutaman kokonaisen runon ja kajautan sen kaikille.

Kaikille? Runokävely on kaikille avoin tempaus juhlia lyriikan hyvinvointia lisäävää vaikutusta, vallankin kun siihen vielä yhdistetään yhdessäolo ja kävely. Tempauksen ideasta lisää tässä postauksessa.

Runokävely1A

*

Runot tuottavat minulle oivaltamisen iloa. Niiden lukeminen on palapelien kokoamista ja arvoitusten ratkomista. Etsin ratkaisuja itsestäni, tulkitsen tavallani. Tämä sanotaan tutkimuksissa myös syyksi, miksi runot ovat tehokkaimpia itsehoitokirjoja: niihin voi peilata vapaasti ajatuksensa, tunteensa, kokemuksensa ja muistonsa. Eikä kaikkea tarvitse ymmärtää – aivan kuin elämässä. Lisäksi mielihyvä kielen taivuttelusta arvaamattomiin asentoihin vapauttaa, nautituttaa.

Lähtölaskenta1

Sananen vielä Runokävely-reppuni kirjoista. Otanta on sattumanvarainen kooste kotimaista runoutta. Valittujen kirjojen nimistä rutistan runon, ja otan runoilijan vapauden taivuttaa sanoja ja viitata kintaalla välimerkki- ja oikeinkirjoitussäännöille.

Ehkä liioittelen vähän runoja (I).

Peippo vei päivänvalossa helkavirsiä
Villonin puutarhaan, Kanervalaan,

Töölönlahteen.

Kierrän vuoden runoja (II) – largo.

Voit askarrella yhdistämällä teoksen ja kirjailijan; otsikkosikermärunon kirjailijat aakkostettuna: Anja Erämaja (x 2), Eino Leino, Aleksis Kivi, Sanna Karlström, Heli Laaksonen, Kirsi Poutanen, Tuija Takala, Ilpo Tiihonen, Jukka Viikilä. Vasataukset tosin näet kuvasta.

Lähtölaskenta2

Olet tervetullut runokävelylle!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him? 
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Tule Runokävelylle!

Runoja rustasi Leino,
siksi keksittiin keino
syntymäpäivää Einon
juhlistaa päivänä runon.

Sydämessä suven
siis runoutta luen.
En tee sitä yksin
vaan kävelytyksin.

Kaltaisteni kanssa
marssin jalat maassa,
vaikka pää on pilvissä
Runokävelyllä Helsigissä.

JO RIITTÄÄ! Runomuodosta info-proosaan:


Muutama runohenkinen kirjabloggaaja on suunnitellut Runon ja suven päiväksi 6.7.2017 Runokävelyn Helsingin keskustaan. Emme ole yhteisö tai yhdistys, vaan olemme yksittäisinä runoharrastajina tempauksen takana. Idea lähti kevään runohaasteen käynnistäjältä Ompulta.

Haluamme juhlistaa kirjallisuusgenreä, joka tuppaa jäämään muun kirjallisuustemmellyksen jalkoihin. Nyt jaloittelemme runojen kunniaksi, ja kaikki ovat tervetulleita mukaan alusta alkaen klo 16 Runebergin patsaalta – tai miltä tahansa reitin patsaalta. Ja kyllä: reitin alussa kumartelemme myös päivänsankarille, Eino Leinolle, runoruhtinaan patsaan ohittaessamme.

Tempaus on vapaa: se ei sisällä lausuntaa, esityksiä tai esitelmiä. Keskustelemme kävelyn lomassa runoista ja luemme niitä ääneen tai itseksemme. Arvostamme kirjailijoiden työtä ja tekijänoikeuksia, siksi me suunnitteluryhmäläiset luemme ääneen runoja vain sellaisilta nykyrunoilijoilta, joilta olemme saaneet siihen luvan. Kävelyä seuraa kaupunginkirjaston polkupyörä, josta voi lainata runoluettavaa.

Runokävelyn takana olevat bloggaajat kuopivat jo malttamattomana kesänurmea, siksi jokaiselta ilmestyy tempausta sivuava lähtölaukausjuttu ennen H-hetkeä:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie 
5.7. Kirja vieköön! 
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

 

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Hömppää kesälle 2017

Mitä on hömppä? Piti oikein kysyä käsityksiä työkavereilta. Monen henkilön todistamana hömppä tarkoittaa viihdyttävää ja kevyttä luettavaa, se on kaukana tiedosta ja todesta. Koehenkilöni tosin totesivat, että hömppä vaihtelee sen mukaan, kuka sen määrittelee. Hömpässä voi ailahtaa ihmiselämän tärkeitä aiheita, mutta oleellisinta on helppo ajanviete. Sanakirjastakin sen tarkistimme. Hömppää on hölmö, hassu, höperö; hölynpöly.

Hömppyys askarruttaa, sillä olen koostamassa viiden kirjan hömppäsuosituslistaa kesälle 2017.  Ylen Kirjojen Suomi kerää listauksia muutamalta kirjabloggaajalta (#hömppäkirjalista), ja on hauska tutkia, minkälaiseksi kukin hömpän käsittää. Myös Kirjojen Suomi -kirjakummi Antti Tuuri julkaisee hömppälistansa, ja teidät kaikki on haastettu julkaisemaan omianne.

Mielestäni hömppää voi olla missä genressä tahansa, ja hömppyys vaihtelee aivottomasta ajanvietteestä viihdyttäviin viisauksiin. Hupsutuksissa on liukkaasti etenevä juoni, jossa on kommelluksia ja jossa johdatellaan onnelliseen loppuun. Helposti näistä kirjoista tunnistaa genreen sopivan tarinankuljetuskaavan. Hömpässä voi olla vakuuttavaa historian, ajan ja tapojen kuvausta, mutta päähenkilön tilanne ja suhteet vievät päähuomion. Muut henkilöt ovat lähinnä tyyppejä, ja usein päähenkilöissäkin tapaa toisista tarinoista tuttuja piirteitä. Hömpän seurassa hupi ja ajanviete korostuvat, ja vaikka kirjassa voidaan sivuta vakavia teemoja, painottuu päähenkilön suloinen selviytyminen.

Sitten hömppäsuosituslistaani:

Hömppä-Tuijata2

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, viimeisin suomennos Kuolleet linnut eivät laula (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2017)

Dekkareihin laskettava Flavia-sarja viihdyttää ja poikkeaa päähänkilön suhteen arvioitusdekkarikaavasta. Flavia on 11-vuotias kemiallisten reaktioiden nero, joka ratkoo kotikylän visaisia murhia. Viimeinen suomennettu osa on luiskahtaa jo kaiken uskottavuuden toiselle puolelle, mutta 1950-luvun brittiläinen maaseutukartanomiljöö ja tarkkasilmäinen ihmelapsikertoja tarjoaa kelpo ajanvietettä. Vakavia aihelmia voi onkia tytön traagisesta perhetilanteesta, mutta neidin nokkeluus voittaa kaiken. Sarja jatkuu jo syksyllä.

 

Helen FieldingBridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013)

Hupsujen kirjanaisten kuningatar on Bridget Jones. Hän tempaisee varmasti lukijan irti arjesta lemmenhuolineen. Haluan palata muistoissa parvekelukuhetkiin, jolloin ääneen nauroin sarjan viimeisen osan leskiäidin ensiaskelia somessa, eikä deittailukaan vakavaksi vetänyt. Piristävää, rentoa ja hulvatonta viihdettä! Sopii myös äijien kokeilla rajojen rikkomista Bridgetin seurassa.

 

Eve HietamiesHammaskeiju (Otava 2017)

Tämän kevään iloisin kirjayllätys on ollut Hammaskeiju. En ole Pasasen pojista kertovaa sarjaa seurannut, mutta yksinhuoltajaisästä ja pontevasta pojasta kertovan trilogian viimeinen osa valloitti. Ei kirja silkkaa hölynpölyä ole, sillä kirjassa kerrotaan esimerkiksi uupumuksesta ja kehitysvammaisten oikeuksista, mutta kirjan viihdyttävyysarvo on korkea. Huumori, tilannetoilailut ja sanailu käyvät sydämeen ja nauruhermoon. Hömppä saa minun puolestani olla myös tällaista lämmintä hupsuttelua isoilla asioilla.

 

Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sarja, esimerkiksi ”Jees, Nurmijärven mämmiä”, sanoi vääpeli Ryhmy (Karisto 1943)

Armas J. Pulla saattaa olla listassani yllätys. Yhtenä varhaisteinikesänä nappasin Ryhmy ja Romppainen -kirjoja setäni hyllystä ja naureskelin näille sotatoimi- ja kotirintamahupailuille. Aina neuvokas Ryhmy hallitsee poikkeustilanteet apurinsa Romppaisen ja kevyen kenttäkissansa Mörököllin kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tietysti riittää sota-aikana. Niiden lekkeriksi laittaminen varmasti kirjojen ilmestymisaikoina kevensi sotaponnisteluja. Kirjat olivat sodan jälkeen kiellossa 1990-luvulle asti epäkurantin neuvostoaineksen vuoksi. Luin pari Jees-kirjaa nyt kesän korvalla, ja lapsekkailta ne nyt tuntuivat mutta tarjosivat ikkunan menneeseen – ja huvitusta. Muuten: yksi Jees-kirja on Kirjojen Suomi -listalla, ja sen saa sitä kautta digitaalisesti luettavaksi.

 

Kaari Utrion historiaromaaneista esimerkiksi Vaitelias perillinen (Tammi 2009)

Tiedän, tiedän: eivät Kaari Utrion historialliset romaanit ole täyttä hömppää. Niissä on kunnioitettavan tarkkaa tapojen ja ajan kuvausta. Esimerkiksi Angelika-sarja tai Kristiina Vuoren ensimmäiset historiaromanssiteokset ovat hömpämpää. Minulle Utrion romaanit ovat tarjonneet viime vuosina tärkeää ajanvietettä, sillä olen kuunnellut niitä äänikirjoina pitkien automatkojen viihdykkeenä. Austenmainen säätyläistarkkailu on kirjojen yksi puoli, mutta hupsuin osuus niissä on aina lemmenpari, jonka lukija/äänikirjan kuuntelija arvaa heti romaani alussa saavan toisensa, mutta monet mutkat on matkattava ennen papin aamenta.

P.S. Linkki Ylen Kirjojen Suomi -hömppäkirjajuttuun on tässä.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Erkka Filander: Torso

Erkka Filanderin toisen runokokoelman Torso (Poesia 2017) takakanteen riittää vain kaksi sanaa: ”vastalause näkyvälle.” Komea nosto, sanoisin. Ja sanon, että siinä seisoo runouden voimasanat. Toden totta, lyriikasta ei aina näe läpi, vaikka se verbalisoi näkymätöntä. Runo tekee tiettäväksi tosiolevaisuuden takamaat, tekee niin usein salaa ja eksyttäen. Silti parhaimmillaan tulee perillä olon tunne.

Torso ei ole minulle helppo kokoelma. Se herättää hahmoaan hakevia ajatuksia ja epävarmuutta. En kuitenkaan ahdistu ymmärtämättömyydestäni. Uskon runoilijaan:

– –
Joskus riittää, että ymmärtämisen hetki puhaltaa verta käsivarsiin
ja jalkoihin
– –

Etenkin keskiosan palapeliä ratkon pitkään ja moneen otteeseen. Siinä runoja on numeroitu roomalaisin numeroin niin, että numerointi ei etene järjestyksessä. Esimerkiksi runo IV.II. kävelyn vauhti, pilven hitaus, tauko ja runo numero IV.III. ovat kyllä vierekkäisillä sivuilla – ja teemallisesti löydän niistä samaa kulkemiseen ja matkantekoon liittyvää metaforia. Mutta niiden välissä on runo V.I. Riisuttu, ikonin näkökenttään kastettu minuutti jatkuu / seuraavaan. Ja taas seuraavaan… Se taas liittyy kokoelman monitasoiseen kuvantekoon ja -lukuun kytkeytyvään kuvastoon.

Tavallista on se, että peräkkäisin luvuin numeroidut runot ovat kaukana toisistaan. Lukijana seikkailen lukien runoja sekä painetussa järjestyksessä että numerointijärjestyksessä ja löydän, hukkaan ja haalin eri tulkintoja lukutavan mukaan. Tämä on varmaan takakansimoton yksi ilmentymä, vastalause näkyvälle. Torsouteen kuuluu osien poissaolo, mahdollisuus, että ne lymyävät jossain. Runoissa puuttuvia paloja on siellä täällä, mutta kaikkia ei voi löytää koskaan.

Torso

Kokoelman alku- ja loppuosa on numeroleikistä vapaata, mikä vapauttaa kokonaisuutta. Filanderin runojen tiheys täyttää minut kielellä ja mielellä. Luen runoista ajatuksia ihmissuhteista, niiden etäisyydestä ja läheisyydestä. Runoissa on sisäänpäin kääntymistä, pimeyttä ja valon etsintää, kärsimystä, kauneutta ja itsetutkiskelua, kuten olla se minkä tahtoo nostaa unohduksista, minkä täytyy tulla / muistetuksi / mitä voi vaatia itseltä. 

Patsaat, ikonit ja marttyyrit ovat toistuvaa sanastoa. Runoissa on runsaasti hiljaisuutta. Säkeiden välissä on monesti senttikaupalla tyhjää tilaa. Se rauhoittaa, se saattaa jopa muistuttaa torsolta puuttuvista osista. Ne taitavat olla tärkeitä osia jokaiselle epätäydelliselle, siis jokaiselle.

– –
Etsiä sitä rakoa,
josta käsin kauneuden meihin antama tauko voi veistää.
– –

Erkka Filander
Torso
Poesia 2017
runoja
116 sivua.
Lainasin kirjastosta.

JA MUUTEN: RUNOKÄVELYYN EI OLE ENÄÄ MONTAA PÄIVÄÄ!

Runokävely1A

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Paul Auster: 4321

Identtiset mutta erilaiset, toisin sanoen neljä poikaa, joilla oli samat vanhemmat, sama keho ja samat geenit mutta jotka kaikki elivät eri talossa eri kaupungissa omissa erilaisissa olosuhteissaan. Tällä tavoin pyöräytettynä ja noiden olosuhteiden vaikutuksesta pojat alkaisivat ajautua toisistaan yhä etäämmälle kirjan edetessä – -.

Paul Auster pursottaa romaanin 4321 (Tammi 2017) omana syntymävuonnaan 1947 syntyneestä pojasta, jolla olisi voinut olla neljä erilaista elämänkulkua. Kirjassa eletään juutalaisvanhempien kodissa 1950-luvun New Yorkin kupeessa ja syöksytään ristiriitaiseen 60-lukuun. Sakeassa synteesissä edetään 1970-luvun alkuun.

Aika nopeasti romaanin alkupuolella tiedän seuraavani mahdollisia maailmoja. Menen mukaan leikkiin, joka alkaa vitsistä isoisän sattumanvaraisesta, väärästä nimestä Ferguson. Sitten esiin marssitetaan nämä mahdolliset pojanpojat. Yksi neljästä Archibald Fergusonista johdattelee viisivuotiaana romaanin varsinaiseen tarinakaruselliin näin:

Kuvitella miten asiat voisivat olla eri lailla, vaikka hän itse olisi sama. Sama poika, mutta eri talossa, jonka takapihalla oli eri puu. Sama poika, jolla oli eri vanhemmat. Sama poika, jolla oli samat vanhemmat mutta joilla oli eri ammatti kuin nyt. – -. Kyllä, kaikki oli mahdollista, ja vaikka asiat menivät tietyllä tavalla, siitä ei seurannut, etteivätkö ne voisi mennä toisella tavalla. Kaikki voisi olla toisin.

4321

”Maailma voisi olla sama maailma – -”

Romaani 4321 herkuttelee rinnakkaistodellisuuksilla, joiden todentuntuisiksi tekemiseksi tarvitaan kaunokirjallisuuden valta ja voima. Neljän Fergusonin tarinoita kirja kuljettaa rinnan seitsemän luvun alaluvuissa. Joidenkin tarina katkeaa, joidenkin jatkuu. Heissä on sävyeroja, mutta kaikkia yhdistää matka ”Musteen Maailmaan”: elämään kirjoista ja kirjoittamisesta. Kyllä, he ovat itse musteesta syntyneitä, sen lisäksi heidän välityksellään plarataan länsimaisen kirjallisuushistorian merkkiteokset. Kirja uskoo fiktiovaikutteisiin älyllisemotionaalisiin kokemuksiin.

Kirjaa voi kutsua kasvukertomuksiksi. Romaani kertoo sävykkäästi perhe-, seurustelu- ja ystävyyssuhteista. Se kertoo rujosti, rajusti ja runsaasti seksuaalisen identiteetin kehityksestä. Se kertoo amerikkalaisesta koulu- ja yliopistomaailmasta, urheilukulttuurista, elokuvista, taide-elämästä ja taide-elämyksistä. Siinä pohdituttaa vanhemmuus, raha ja jumala. Sen lähtökohtana on juutalaisperimä, ja se ankkuroituu tukevasti yhteiskunnallis-poliittiseen ajankuvaan. Se tunkeutuu newyorkilaiseen taideälymystöön ja hakee vaikutteita Pariisista. Sanomattakin on selvää, että 1141 sivua sisältää lukemattomia aihepiirejä.

”- – onko maailma todellinen vai pelkkä hänen mielensä luoma kuvitelma – -”

Neljän Fergusonin tarinan kertoja tietää kaiken. Hän katsoo kaukaa, ylhäältä, sisältä ja ulkoa neljää päähenkilöä ja heidän lähipiirejään. Yksi Archie saattaa olla ”se oikea”, mutta paradoksaalisesti se ei ole oleellista ja toisaalta voi olla.

Seuraava ajatukseni voi sotia romaanin simultaanista aikakäsitystä ja rakenneideaa vastaan: kirja pitäisi lukea uudelleen niin, että lukisi kullekin Fergusonille omistetut alaluvut peräkkäin. Niin rakentaisi yhtä eheää kertomusta yhdestä pojasta kerrallaan – vaikkei mitään eheää tai yhtenäistä ole elämässä eikä ihmisessä.

– – hänen sisäinen maailmansa lakkaamatta muokkasi häntä ympäröivää maailmaa samalla tavoin kuin kaikkien muistot muokkasivat sitä miten he maailman kokivat, ja vaikka yhteinen tila yhdisti kaikkia ihmisiä, jokaisen aikamatka oli erilainen, mikä merkitsi sitä, että kaikki elivät hiukan erilaisessa maailmassa kuin kaikki muut.

”Pidän tarinoista, joissa myönnetään, että ne ovat tarinoita – -”

Tarvitaanko nämä kaikki 1141 sivua? Ei, karsintavaraa on, vaikka teksti soljuu  – ainakin baseball-jutut voisi ohittaa, vaikka ymmärrän pelin kuuluvan amerikkalaisuuteen. Pääsenkö Archie Fergusonien elämiin sisälle? Tavallaan, tarkan kuvaustavan vuoksi, mutta iloisesti sekoan poikien elämänkuluissa, mikä ei silti romuta tarinoinnin seuraamista. Onko Austerin lähestymistapa ainutlaatuinen? Ei, Kate Atkinson teki sen ihon alle vieden Elämä elämältä -romaanissa; Auster raapii pintaa ja saa välillä vereslihalle eli jättää jälkiä. Kirjoittaako Auster elämänsä the romaanin? Ehkäpä, ainakin välillä henkeä vetämättä luen puolen sivun mittaisia viriilejä virkkeitä, jotka herättävät mielikuvia, aistimuksia ja ajatuksia.

Pistän pitkään postaukseeni paljon sitaatteja, sillä mielestäni Austerin äänen tulee kuulua, samoin vakuuttavan työn tehneen suomentajan Ilkka Rekiaron. Tämänlaajuisen kirjan kirjoittaminen, kääntäminen ja lukeminen on melkomoinen urakka, mutta palkitsee se. Kiteytettynä 4321 pääajatus on yhden Fergusonin opettajan kirjoittamana luokkahuoneen liitutaulun nurkassa:

MAAILMAN RAUNIOITUMISTA VASTAAN ON VAIN YKSI PUOLUSTUS: LUOVA TYÖ.

– –

Paul Auster
4321
suomentanut Ilkka Rekiaro
romaani
1141 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Mummo matkalla miettii, onko kyse Austerin joutsenlaulusta; Kirjaluotsi nauttii lukemastaan, joskin hänellekin sopisi baseballin poisjättäminen…

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani