Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat

Toivo Pesä riitaantuu ystävänsä Sillin kanssa, hullaantuu huutoterapeutti-Irmeliin ja sekoilee bisneksissään, joten nyrjähdyksiä tapahtuu keski-ikäisen veikkosen elämässä. Siitä kertoo Meri Kuusisto romaanissaan Toivo Pesän muistelmat (Otava 2016).

Toivo Pesän muistelmat

Kuusiston esikoisromaanissa Amerikkalainen (Otava 2014) kiinnostavaa oli omalakinen virke. Samaa kuulostelen uutuusromaanista, ja on tunnelmassakin tunnistettavaa. Tavallisia tallaajia eivät ole Pesä & kumppanit, eivät esikoiromaanin tapaan syrjäytyneitä mutta merkillisiä. Tai sittenkin tavallisia? Kyllä keski-ikäistä karjua voi kohtalo kouria, tomeraa terapeuttia ahdistaa, liikekumppanien ystävyys  perustua vain ajantapporömeltämiseen ja selviytymiseen tarvita rakkautta.

Autoni on ollut siitä lähtien Saab, kun ensimmäisen autoni ostin, kuten kondomini ovat olleet Sultania, kun niitä ensi kertaa tarvitsin. Molemmat ovat tilavia ja sisältä mukavia, ja vuosien saatossa tuotekehittely on tehnyt niistä linjakkaampia, ketteriä ahtaissa tiloissa. Iän karttuessa olen siirtynyt suurempaan Saabiin ja vielä suurempaan Sultaniin.

Äijäilyä näkyvissä! Voi Pesä ja Silli! Romaanin ensimmäisen osan mittaan saan ihmetellä panomiesmuisteluita ja muita sovinismironskiuksia. Tulipa mieleeni, että jos kirjailija olisi mies, tästä ei selviäisi, mutta naisen kirjoittamana hommaa voi kääntää parodian puolelle. Niin tai näin, rouheasti taustoitetaan, mikä on miehiään Pesä ja mitä ovat Pesän elämäntilanteen jakajat.

”Näen tämän kaiken alla tarinan, jonka todella haluat kertoa, ja se tarina me kaivetaan vielä esiin. Mitä tämä Pesä oikein haluaa?”
”Rakkautta.”
”Eikö kaikki halua? Mitä muuta?”

Alun kanssa nikottelen, mutta jatkan, ja hyvä että jatkan, sillä rakenne yllättää. Osa 2 pitää Pesän päiväkirjaa ja on kronologisesti odottamattomassa paikassa, ja osan 3 kertoo Irmelin pitkäikäisin kumppani, Ahdistus. Rakenneyllätykset ja lakonisesti luistava kekseliäs kieli pitävät lukuvirettäni yllä. Tarina ei kaikin osin minua vakuuta, mutta sanankäyttäjänä Kuusiston omaehtoisuus kiinnostaa.

Kuusisto taiteilee ruokottomia ja hilpeitä koukkuja sisältävän tekstipinnan ja synkän sisällön välillä. Tarkoitan, että henkilöillä ei mene hyvin vaikka tekstillä menisikin. Romaanin henkilöt ovat taitekohdassa, joillekin käy huonosti, jotkut jatkavat ja ehkä hyväksyvät itsensä. Toivon mahdollisuus – senhän voi tämän kirjan päähenkilön nimeä ajatellen ymmärtää monimielisesti.

– –
Meri Kuusisto
Toivo Pesän muistelmat
Otava 2016
romaani
233 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Hanna Weselius: Alma!

Erinomaisten esikoisromaanien vuosi jatkuu. Kesän alussa innostuin Lempistä, kesällä viihdyin romaanien Käyttövehkeitä ja Kolme syytä elää seurassa, ja runoilijana tunnetun tekijän ensimmäinen romaani Akvarelleja Engelin kaupungista villitsi keväällä. Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun hienon voittoteoksen aika on nyt: Hanna Weseliuksen Alma! (WSOY 2016) kiilaa vuoden kirjakärkikastiin.

Alma!

Pakko on asettaa Alma-romaani ja Alma-kissa peräkkäin.

Nimihenkilö on Alma Mahler. Lähestytäänpä aihetta näin: kun säveltäjämies kieltää Almaa säveltämästä, mitä on taiteilija taiteetta ja miten taiteilijoiden nainen nähdään (The Alma Problem)? Ei kannata odottaa, että romaani rakentaa Alma Mahlerista näköispatsasta. Alma välähtää hahmona, jonka miehinen putkinäkö on rajannut, ja sitä romaanissa revitään. Tarinoiden painopiste on nyky-Helsingissä, muutamassa hapuilevassa henkilössä, joihin Faru Alma Mahler Gropius Werfel saattaa säikein liittyä. Naisten ruumiillisuus on yksi säie. Romaani iskee napakalla feministisellä potkulla, ja se liikkuu vikkelään ajassa ja maailmassa.

Minä haluaisin pelastaa sinut [Alma] ja kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset, mutta haluanko minä osallistua hyökkäykseen, jossa kaikki joukot vyöryvät kaikkia vastaan? 

Alman kerronta leviää rihmastona, jossa persoonamuodosta toiseen siirtyminen käy yhtä luontevasti kuin orgaaninen solukko leviää. Kerronta välillä etääntyy, ääni vaihtuu kohteen mukaan, enkä ole aina kertojasta varma. Välillä kertojana on ”minä”, joka stalkkaa sinutellen Almaa ja parjaa sitä, mitä näkee. Kertoja ei vain havainnoi, hän tunkeutuu, ottaa tilan ja vetää lupaa kysymättä mukaansa siirtyen me-muotoon. Välillä hän sinkoaa hilpeitä hellittelysanoja. Usein hän turhautuu ja tuomitsee.

Sadan vuoden yli minun on helppo vihata sinun lehmämäisyyttäsi, Alma, mutta tässä ja nyt minä en osaa hahmottaa todellisia uhkia selvärajaisesti enkä vihata mitään puhtaalla liekillä. Tiedän että sinä näet asiat päin mäntyä, mutta en tiedä miten minä näkisin ne oikein. Mutta mikä minun ajassani on lehmämäisyyttä ja mikä kunnon toimintaa?

Tuota viimeisen kysymyksen vastausta romaanissa etsivät minäkertoja, muuan muu ja sivumääräisesti suurimman osan saava yksihuoltaja-taiteilija Aino, jonka mieltä möyrii identiteetti-, koti- ja ammattiasioiden ohella Nigeriassa kaapatut koulutytöt (voi, romaanin mieletön madrigaali-flashmob-kuvaus!). Sirpaleista saa koota Ainon tarinan – kuten muidenkin henkilöiden – eikä ehjäksi, tietynlaiseksi tai valmiiksi voi mitään olettaakaan. Sellainen on myös suhde aikaan, jota romaanissa käsitellään linjakkaan elastisesti.

Riemastun kerronnan röyhkeydestä. Tunnelma voi tuntua matalapaineiselta, mutta tapa esittää asiat pitää valppaana, varuillaan. Verbalisoidut havainnekuvat tilanteista ja henkilöistä ovat tarkkoja mutta huokoisia, mielikuvia herättäviä.

Voisin irrottaa tekstistä useita osuvia pätkiä, taitavia ilmaisukokonaisuuksia. Kirjan lukemisen jälkeen selailen ja seikkailen sivuilla epäloogisessa järjestyksessä ja siellä täällä pysähdyn pysäyttävään tapaan sivaltaa sanalla. Ja tämän siteerauksen olen pakotettu lainaamaan, sillä minuun se kolahti, ja siten koko romaani loksahti taas uuteen asentoon:

Ei tämä koko juttu voi olla mikään tragedia, ajatteli Aino. Tragediassa henkilöt kasvavat ja viisastuvat. Tässä tarinassa kukaan ei viisastu eikä kuole. Kaikki jäävät tänne poukkoilemaan aivan kuten tähänkin asti kunnes lopulta katoavat. Vaikka mikään tarinassa ei viittaa siihen, niin tämän on pakko olla komedia.

Pidän tekstin irtonaisesta leijailusta, kireydestä, vimmasta, harhailusta, rakkaudellisuuden ja ironian pilkahduksista. Selkeän juoniromaanin ystävää Alma! saattaa arveluttaa, mutta verbaalista kaleidoskoopista kiinnostuneita kehotan suuntaamaan silmät Alman! särmiin, sillä niistä näkee

– – jotain mitä voisi käyttää osana isoa tarinaa, jonkin liikkeen joka oli alkamassa, jotain mitä ehkä kohta oli tapahtumassa. Sellaisia asioita valokuvaajat jahtaavat, eivät suinkaan asioita jotka tapahtuvat vaan asioita jotka voisivat tai olisivat voineet tapahtua.

– –

Hanna Weselius
Alma! Romaani
WSOY 2016
205 sivua.
Ostin kirjan.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

Lukukipinän tarpeessa ovat monet teinit, joten vetäville nuortenkirjoille on tilausta Harri Veistinen vastaa huutoon, sillä Kotitekoisen poikabändin alkeet (S&S 2016) on sympaattinen romaani. Minut se innostaa lukemaan reippaasti alusta loppuun, toivottavasti kohderyhmänkin.

”Tai kuuntele mua, koska mä muistan. Meidän pitää olla huomaamattomia, jos me halutaan selvitä. Vielä kolme kuukautta. Kolme.”
”Se ei riitä”, sanoin vakavana. ”Mä haluun että tapahtuskin jotain.”

Rene kertoo yhdeksännen luokan keväästä rempseästi. Kiukaisissa ei tapahdu mitään, Renelle on tapahtunut jotain, on tehtävä jotain. Kirjassa on viehättävää kaveruuden kuvausta, ja ihastumisia käsitellään kivasti. Kaikki nykyajankuvaan kuuluvat härpäkkeet ovat myös asianmukaisessa roolissa. Mutta oleellisimpia ovat ihmiset, tunteet ja selviytyminen.

Kotitekoisen

Koulu näyttäytyy (tässäkin nuortenkirjassa) villipetojen taistelutantereena, vaikka aika kiltillä tavalla kuvattuna. Kiusaaminen, joukkovoima ja suosikkijärjestelmä asettavat rooliodotukset ja nokkimisjärjestyksen. Vaan tapahtuupa niin, että Rene muutaman muun häntäpään hemmon kanssa uhmaavat kohtaloaan. Oikein!

Minäkertoja-Renellä on sana hallussa ja hoksottimet kunnossa – yhdistelmästä kehkeytyy hauskaa tekstiä. Juttu etenee rennosti, ja selittävät alaviitteet huvittavat.  Renestä saa käsityksen, että hän on sosiaalisesti taitava tyyppi, mutta osoittautuukin, että tunnetaidot ovat tolaltaan. Loppuosan yllätyskäänne selittää asiantilaa ja pistää miettimään koko alun uudelleen, ja sitäkin pohdin, tarvitaanko nuortenkirjoissa aina tragedia. Kieltämättä se kuitenkin syventää kirjan otetta. Eleettömästi mutta osuvasti esimerkiksi suhde äitiin etenee oivallukseen:

Äiti nauroi ylpeänä, minä nauroin helpottuneena. Itse asiassa se taisi olla ensimmäinen kerta, kun olin kysynyt häneltä mitään. Millainen lapsi äiti itse oli ollut? Millainen nuoruus hänellä oli ollut? Mitä hän halusi? Mistä hän haaveili? Se oli omituista. En ymmärtänyt, miksen ollut aiemmin kysynyt mitään?

Uskon kirjan sopivan sekä pojille että tytöille. Siinä on samastumispintaa kaikille. Kotitekoisen poikabändin alkeet välittää iloa, surua, tappioita ja voittoja, ja kaiken keskellä on toiveikas vire. Viehätyn.

– – –

Harri Veistinen
Kotitekoisen poikabändin alkeet
S&S 2016
Nuortenromaani
203 sivua.
Sain lukukappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Sota tarjoaa romaaneille dramaattiset kehykset. Kuoleman läsnäoloa ei tarvitse lausua ääneen, se on selviö, ja kaiken katkeamisen todennäköisyys tihentää tunnelman. Sota voi sekä vääristää että kirkastaa ihmisyyden, ja siksi sotatilanteisiin sijoitetut tarinat ovat elämän ytimessä. Ja vaikka sodasta on tukuttain tekstiä, voin vain ihmetellä, että yhä on kirjailijoita, jotka löytävät aiheesta uusia kulmia.

Ralf Rothmannin Kuolema keväällä ja Kate Atkinsonin Hävityksen jumala (Lontoon pommitusnäkyineen) ovat tänä keväänä säväyttäneet toisen maailmansodan kuvauksillaan. Nyt Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus 2016) saa minut ahmivaan lukutilaan, johon tunteisiin tehoava kerronta, persooniksi ponkaisevat henkilöt ja ääritilanteiden älykäs ilmaisu voivat saattaa.

Sodassa ja rakkaudessa ei rakenteellisia yllätyksiä tyrkkää, sillä kronologisesti kerrotaan syksystä 1939 kesään 1942 muutaman brittinuoren sotakokemuksia. Näkökulmat vaihtuvat: pääosissa ovat yläluokkainen perhetyttö Mary ja taide-entisöijä Arthur. Heidän välityksellään sivutaan liutaa muita henkilöitä, jotka tuovat lisäsävyjä sotaan, rakkauteen ja ystävyyteen, romaanin pääteemoihin.

”Se on aina vain vaikeampaa”, Hilda sanoi.
”Ai mikä?”
”Uskominen siihen, että tällaista voi sietää.”
Mary arveli Hildan tarkoittavan joko heidän ystävyyttään tai pommituksia. Kymmeniä tuhansia oli kuollut, ja kaikkia jäljelle jääneitä kuvotti. Sodan tästä puolesta ei varoitettu: siitä, että kuolema oli elävien sairaus, vähitellen kertyvä myrkky.

Kirjaan upottuu paljon aihelmia, jotka ponnistelevat kerronnan virrasta pinnalle. En haluaisi tehdä valintaa, haluaisin möyriä niissä. Siinä piilee Sodassa ja rakkaudessa -romaanin hienous: se ei ole vain romaani sodasta ja rakkaudesta vaan vyöry ihmiselämästä ääritilanteissa, etenkin kohtaamisista, jotka pakottavat valintoihin, joista seuraa sattumia. En silti ymmärrä, miksi romaanin suomennosnimi on se, mikä se on, alkuperäinen kertoo enemmän, Everyone Brave is Forgiven.

Jopa rakkauden toivominen oli ansa, Mary arveli, jos rakkaudella tarkoitettiin vain aselepoa. Ehkä oli hupsua kuvitella mitään varmaa – eihän sydän julistautunut voittajaksi. Sydän julisti vain anteeksiantoa, eikä sitä varten ollut mitään suureellista perinnäistapaa tai antautumisjulistusta.

En pääse asiaan; en tiedä, mistä aloittaa, mitä valita. Olen jo kirjoitellut useita versioita lukukokemuksesta. Kun lopetin lukemisen, ajattelin: ihana kirja. Mutta voiko niin sanoa, kun pommit silpovat Lontoota ja Maltaa, ja jäljelle jää raunioita, psyykkisesti tai fyysisesti runneltuja? Kertoisinko, miten sodan näkyjä estetisoidaan ja miten se epäilyttää? Kertoisinko, miten ei kaihdeta räjähdysten jälkien realistisia yksityiskohtia? Selostaisinko, miten parikymppiset pumpulissa kasvaneet seurapiirineidot höpöttävät kriisitilanteissa? Tai miten velvollisuus tai lojaalisuus vie nuoria miehiä uhoon ja tuhoon? Pohtisinko rotukysymystä tai luokkajakoasetelmia? Ei.

Omat tunteensa tajusi vasta, kun asiat päättyivät.

Sodassa ja rauhassa on – hyvä on, menköön ja toistettakoon minulle luontumaton määre – ihana kirja, sillä päähenkilöt humahtavat verenkiertoon ja sotkevat pään morfiinin tavoin. Sota ei ole kaunis, eikä kuolema, ei rakkaus ole vain kaunis, eivätkä kauniit ihmiset vain kauniita tai säily kauniina. Ruhjovuus vetoaa minuun, tunteiden epäselvyys ja kaiken epävarmuus, joka romaanista verevästi valuu.


Sodassa ja rakkaudessa

Koitan nyt koreilematta selvitä tästä. Pidän romaanista paljon. (Laimeaa.) Tarkennan: kerronta on terävää, monipuolista, rytmikästä. Vaikka välillä kultivoituneiden brittien dialogin nokkeluus raivostuttaa, en voi kuin ihailla sulavaa sanailua. Siten sanoitetaan kasvatusta, jossa tunnekuohut turvataan tyyneydellä, pyritään hallitsemaan tilanteet kärsivällisesti ja käytännöllisesti sekä kuittaamaan kolkot tilanteet tyylikkäällä kuivalla huumorilla tai kunniallisuudella.

Maryyn ihastuvat kaikki nuoret miehet, ja seuraan sitä sydän syrjällään. Niin myös Maryn sosiaalista omaatuntoa. Kohtalo koulii häntä, on jopa upottaa, ja kaikki se tekee hänestä entistä kiinnostavamman. Rakkaudet, niitä on erilaisia: rakkaus elinikäiseen ystävään, miehiin, äitiin, hyljittyihin lapsiin, hyväosaisuuteen. Kaikissa niissä käydään läpi kirjava valööriasteikko, mikään ei asetu aloilleen.

Eniten pidän tekstin virrasta, kuvauksen liikkeestä. Sota muuttaa ihmisiä, ja Mary miettii, ettei kukaan voi toimia kuin ennen. Mutta ihmiset pistävät pakin päälle, unohtavat, jumittuvat vanhoihin ennakkoluuloihinsa ja arvoihinsa. Rakkaus voi muuttaa ihmistä, mutta rakkauskin muuttuu, katoaa, muuttaa muotoa ja kohdetta, ei ainakaan takaa varmuutta mutta voi lisätä rohkeutta.

Sitten on Arthur ja sotiminen – se on lähes toinen tarina. Siitä voisin aloitta, millaista on, kun näkee nälkää ja kuolemaa sekä restauroi Garavaggiota tykistökeskityksissä ikiaikaisissa maltalaismaisemissa. En sittenkään. Kannattaa lukea Sodassa ja rakkaudessa.

– – –

Chris Cleave
Sodassa ja rakkaudessa
Everyone Brave is Forgiven
suomentanut Irmeli Ruuska
Gummerus 2016
romaani
392 sivua.
Sain toimittamattoman ennakkokappaleen kustantajalta, ilmestyy 34/2016.

Juttuja on ilmestynyt jo blogeissa Kulttuuri kukoistaaLukutoukan kulttuuriblogi ja Pieni kirjasto.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Mike Pohjola: 1827

Turun palo vuonna 1827 on herkullinen aihe. Mike Pohjola teki siitä ensin hevimusikaalin, ja sitä seuraa nyt romaani, ytimekkäästi nimeltään 1827 (Gummerus 2016). Yksinkertaistettuna voisin sanoa, että tavoitteena on palauttaa palosta syytetyn Hellmanin talon piian maine. Erehdyinkö käyttämään sanaa ”yksinkertainen”?

Mitään simppeliä selvitystä ei tuhon tiimoilta anneta. Sormensa pelissä on Venäjän keisarilla, Ruotsin valtaistuinkähinöillä, Suomen itsenäistymisestä haaveilevilla, satanisteilla, ahneilla kauppaneuvoksilla sekä turkulaisten pöhköydellä ja pöyhkeydelläkin. Ainekset kimpoilevat kuin kipinät tulessa.

Henkilöitä on paljon. Keskeiset hahmot liittyvät Hellmanin taloon: rouva, kasvattitytär ja piika sekä runonkeruureissultaan palaava nuoriherra Elias Jussi-renkineen. Elias raahaa matkaltaan värssyjen lisäksi runonlaulaja-Väinön, alkuvoimaisen karjalaisäijän. Ja on kauppaneuvosta, arkkipiispaa SM-vaimoineen, prinsessaa, Armfeltejä, kasakoita, mustalaista, mustaa, turkulaisia…

Pieni piru minussa hetkittäin herää ja kerää tekstin epätarkkuuksia (saatanan kanssa vehkeilykö romaanissa siihen houkuttaa). Esimerkiksi rouva äiti pukeutuu naamiaisiin ja asua piika pitää satukirjojen kansikuvaprinsessojen pukineena – kuinkahan paljon moisia satukirjoja tuolloin piika sai katseltavakseen? Tuhkimostakin tuo palvelija pakisee. Eikä lennättimellä välitetty viestejä Turusta Pietariin vielä tuolloin. No, mitä tuosta. Paljon historia-aiheesta pitää myös kutinsa.

1927

Romaanin hurttius huvittaa. Tarinaan ripotellaan hulvattomuuksia, vaikka tuo Väinö-hahmo tai Eliaksen hömelöys. Selviääpä sekin, että tuntemamme Porilaisten marssi on plagiaatti. Romaanin Eliaksen kansanrunoeeposmateriaali varmasti oli vaikuttava, vaan tunnemme vain sen tietyn kaiman kokoelman. Muitakin ajan merkkihenkilöitä juoksutetaan viitteellisesti. Kaikkea tällaista jäynää riittää.

Huvittuneisuuteni ei kannattele koko tarinaa. Paperinukketyyppejä henkilöistä sukeutuu, vaikka mielikuvituksen vähyydestä ei voi sepittäjää syyttää. Pidän romaania seikkalukirjana, johon kepeys ja juonivetoinen monihaaraisuus kyllä kuuluvat, syvällisyys ei siten ole lajissa toimivan teoksen perusedellytys. Tarpeettomiksi totean nykyaikaan sijoittuvat osuudet; menneen ajan salaliittoteoriat olisivat minulle riittäneet.

Tulen leviämisen kuvaukset loimuavat hyvin. Henkilöiden eri kielimuodot värittävät tekstiä, etenkin Maria-piian murre kuulostaa tehokkaalta, ja sen rinnalla sivistys-Eliaksen tönkkösanailu kunnon kontrastilta. Aluksi porukan paljous tuntuu kerronnallisesti kuljetettuna raskaalta, mutta totun asiantilaan.

Suru Turun menettämästä mahtiasemasta porisee tarinan pinnalla – ja alla ilkikurisuus. Joitain vuosia olen aikanaan Turussa asunut ja hyvin viihtynyt, joskus jossitellutkin: jospa olisivat Akatemia ja sen kirja-aarteet säilyneet – moni asia olisi toisin. Vaan ei. Joten tämän nykynäyn ja kokemuksen menneen häviämisestä voin jakaa 1827 tekijän kanssa:

Kuljin jokirantaa ja katselin, kuinka tunnelmavalaistut empire-rakennukset ja talven riisumat puut heijastuvat Aurajoen sameasta vedestä. Suurtorilla Brinkkalan talon edessä oli suora näkymä Tuomiokirkolle. Ennen paloa välissä oli ollut monta tiivistä korttelia asuintaloja, nyt vain tyhjiä tontteja ja vilkas autotie.

Aurjajoki kuvajaisineen

– – –

Mike Pohjola
1827
Gummerus 2016
romaani
510 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Tiranan sydänArvostan kirjailijoita, jotka hakevat joka kirjaansa omanlaisen hengen ja tyylin. Muuntautuminen tarinan ja teemojen mukaan säväyttää. Voin kuvitella, että menestyneen Kissani Jugoslavia -romaanin jälkeen ryhtyminen sanalle saattaa olla hankalaa. Pajtim Statovci on varmasti tietoinen kovista odotuksista, mutta hän tekee, mitä pitää: omanlaista. On syntynyt synkkä ja tiukka nykymaailman nomadiromaani Tiranan sydän (Otava 2016).

Romaani käynnistetään sitaatilla Amos Ozilta: ”Joskus tosiasiat ovat uhka totuudelle.” Se osuu ja uppoaa, osoittautuu todella tärkeäksi tienviitaksi, tajuan sen, kun olen lopettanut kirjan viimeisen sivun. Matkan varrella pähkäilen, kuka kertoo, mikä on hänen totuutensa. Montako kertojaa on? Huijaako kertoja minua niin kuin kaikkia, jotka hän tapaa?

Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotakin muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?

Käynnistyy 1990-luku, Jugoslaviassa on sota, joka heijastuu poliittisesti hajoavaan Albaniaan. Pääkaupungissa Tiranassa asuvat naapureina teinipojat Bujar ja Agim, jotka häpeävät maataan (Euroopan musta piste, kaatopaikka, takapiha, suurin vankila) ja maanmiehiään, haluavat ahdistavista kodeista pois, menestykseen muualla. Agim on älykkö, Bujar tekijä. He karkaavat 16-17 -vuotiaina. Sillä raastavalla reissulla olen lukijana mukana. Kiertelen noin 10 vuotta, vähän Albaniassa, lähinnä käyn Italiassa, Saksassa, Espanjassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa. Kenen kanssa? Minäkertoja vie minua, vedättääkin, loppuun asti.

Haron pimeässä, sillä kykenen romaanin paljosta sanomisesta valitsemaan vain joitain teemoja, enkä halua anastaa muiden lukijoiden kirjakokemuksesta mitään pois. Lähden tästä: romaani kertoo paljon identiteetistä ja toiseudesta. Sukupuoli tai (seksuaalinen) minuus saa olla häilyvä.

Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kun minulle parhaiten sopii.

Rakkaus ei ole romaanissa ruma sana vaan kipeä. Vaikka kertojalla saattaa olla vaivattomuuden hetkiä väljän itsensä kanssa, muilla harvoin on. Kuljetaan romaanissa missä päin maailmaa tahansa, törmätään rajoihin, erilaisuuden torjuntaan, hyväksikäyttöön tai väkivaltaan. Myös lokerointi ja yleistykset ovat helppoja keinoja hallita asioita, esimerkiksi vapaamielisenä pidetyssä Berliinissä näin:

He puhuvat ihmisen seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kansallisuudesta niin kuin ne olisivat asioita, jotka eivät muutu, ja heidän lehtensä ylläpitävät julkista puhetta, jossa ihmisille annetaan aina yhteisön ääni ja kasvot, eikä ketään tunnut kiinnostavan miettiä miten vahingoittavaa jälkeä silloin syntyy.

Kansallisuustematiikkaa pidän keskeisenä. Lienee selvää, että aihe on ajankohtainen. Romaanissa on paljon pohdintaa maastamuutosta, muuttajien toiveesta paremmasta tulevaisuudesta. Toiveiden raju rusentuminen tulee lähelle Agimin ja Bujarin kokemusten kautta mutta myös yleisemmin. New Yorkin myymälöissä seurataan mustia vain siksi, että he ovat mustia, Helsingin tavarataloissa maitonaamasuomalaisista erottuvaa minäkertojaa. Toisenlaista vierastetaan, kammotaan, vainotaan. Kaikkialla.

Sellaisia ihmiset ovat, Agim sanoi, he tuntevat myötätuntoa vain niitä kohtaan, jotka ovat samanlaisia kuin he itse.

Statovci osoittaa rakenteen, kerronnan ja kielen hallinnan. Tiranan sydämessä sisältää saarnaa, selviytymistä, salaisuuksia ja sepityksiä. Albanialaiset perinteiset sankaritarinat elävät kansallisina arvosatuina, mutta tässä romaanissa ne ottavat makaaberin roolin vasten murentuvan maan hikisiä ihmisiä. Hieno keino sekin. Tunnustan siis taitavan teoksen ainekset. Olen vain murtua valottomaan maailmaan, jossa kirjassa eletään. Maailmaan, jossa elämme. Jos haluat kokea ravistelevan romaanin, tämä on kirjasi.

Tiranan sydän 2

– – –
Pajtim Statovci
Tiranan sydän
Otava 2016
romaani
272 sivua.
Suuri kiitos kustantajalle etukäteis-PDF-versiosta. Kirja julkaistaan 18.8.2016.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäTankkien kesä (Otava 2016) jyrää tunteella. Annan mennä, niin on antanut Sirpa Kähkönenkin: häpeämättömän emotionaalinen ja harkitun rakennelmallinen on Kuopio-sarjan uusin osa. Tehoaa minuun, totta tosiaan.

Edellinen Hietakehto (Otava 2012) ihastutti kamarinäytelmätyylisenä teoksena, joka kokoaa sarjan keskeiset henkilöt samaan saareen elokuussa 1943. Tankkien kesä yllättää: henkilöt kertovat itse, vaikka taas rajataan kerronta-aika muutamaan päivään Kuopiossa elokuussa 1968. Minäkerrontaan Kähkönen kääntyi jo hienossa Kuopio-sarjaa sivuavassa romaanissa Graniittimies (Otava 2014), mutta nyt kertojien sisäinen puhe viedään lähes äärirajoille.

”Hän on niin äkkiä elävänä edessäni – -.”

Romaanissa on toistakymmentä kertojaa, iältään noin 4-80 -vuotiaita. Jokaisella on menneisyytensä, tapansa katsoa muita ja itseään. Subjektiivisuus korostuu, ja kertojien yksilölliset tulkinnat rajaavat kokemuksia:

– –  että olen oma ihmiskokeeni ja havainnut miten psykologinen tila voi vaikuttaa aistimuksiimme. Ja päätellyt siitä, että maailma saattaa jopa olla pelkästään oma mielteemme.

Kirjan rakenne myötäilee kahden henkilön unelmaa: Juho Tiihosen arkkitehtuurinäkemyksessä rakennuskannan aikakerrokset käyvät vuoropuhelua eikä vanhaa saisi hävittää; Stella Mertanen haaveilee museosta, jossa magnetofonille tallennetut haastattelut soivat limittäin ja näytillä on kuvia eri aikojen ihmisistä ja eletyn elämän esineistä. Näistä – päällekkäisistä kerroksista ja äänistä – on Tankkien kesä tehty.

Tankkien kesä 2

Tällainen saattoi olla Tuomien puutalopihapiiri. (Kuvan otin Tampereen työläismuseon sisäpihalta.)

Äänikirjo vaikuttaa ainoalta oikealta rakenneratkaisulta. Se inventoi itsenäisyyden ajan virtauksia ja siitä, miten historia, asema ja kohtelu ovat vaikuttaneet yksilöihin. Näin ei kerrota tapahtumia vaan kokemuksia, ja juuri se vie tarinoita ihon alle. Lisäksi kerronnassa viehättävät ristiriidat: asiat ja ihmiset näyttäytyvät erilaisina kertojasta riippuen.

”Ei ole ollut lupaa puhua vaikeasta.”

Kielen ja kerronnan tyyli on muuttunut Kuopio-sarjassa, nyt tunnepuhe jopa runollisesti punkee pintaan. Kertojina on myös puro, puita, taloja ja tankkeja. Ne olisin jättänyt pois, mutta kertojien reflektoinnin haluan säilyttää, vaikka niissä voi olla koristellen ilmaistuja tuntoja.

Keskeiset henkilöt sijoitetaan kynnykselle, jossa katsotaan sisälle – arvioidaan omia toimia ja muiden. Se tuntuu kirjallisen asetelmalliselta, mutta se repii rakoja ajattelutapoihin ja avaa ymmärrystä kunkin kohtaloon. Esimerkiksi Lassi Tuomen pohdinnat osastaan puolisona, isänä ja isoisänä riipivät. Samoin se, ettei mikään horjuta hänen puna-aatettaan, ei edes tankkien vyöry Prahaan.

Kirjailijan alter ego Hilla – Anna ja Lassi Tuomen tyttärentytär – ilmestyy yhdeksi kertojaksi. Tämä isovanhempiensa ilo tarjoaa pikkulapsen katsantokannan maailmaan ja kuvastaa jatkuvuutta, eteenpäinmenoa. Se on myös vastaus Hilda Tuomen kysymykseen: Kuka menneitä meijän jälkeen oottelee? Ja se vahvistaa teemaa:

– – mutta lapsena tarttuu parhaiten aatteet ja kielet ja asenteet ja murheet.

Kähkönen on etenkin edellisessä sarjan osassa näyttänyt lasten kokemuksen ja osan aikuisten maailmassa. Nyt potkii pintaan vaiettuja asioita, lähinnä se, miten aikuisten valta lapsiin vaikuttaa. Esimerkiksi häädetty Charlotta muistuttaa vastuusta, jota lapsista tulisi kantaa, ja fataaleista virheistä, joita aikuiset tekevät.

Tankkien kesä 3

Tällaisia saattoivat Tuomet olla Hillan isovanhempina. (Kuvan nappasin muutama vuotta sitten kirjailijan aikakauslehtihaastattelusta.)

”Minkä sille mahtaa. Elämä menee niin.”

En tiedä, minkälaista olisi lukea Tankkien kesä, jollei ole lukenut kuutta aiempaa osaa. Ehkä kirjan voi lukea aateromaanina vuodesta 1968, jolloin polarisoituminen ja sodan läheisyys – jopa uhka – vaikuttaa joka sukupolveen. 1968 on taite, hullu vuosi. Romaanin äänisekamelskan voima piilee siinä, että teoksessa kuuluvat arvottamatta rinnakkain punavankien, työläisten, luokkanousijan, sivistyneistön, yrittäjien, journalistin, kapinanuorten, sotatraumakärsijöiden ja pasifistien äänet –  ja tytön, jolle hyvinvointivaltioksi ponnistava Suomi tekee mahdolliseksi kasvaa vaikka sepäksi tai astronautiksi. Tai kirjailijaksi.

Minä luen Tankkien kesää myös perhetarinajatkumona. Olen tuntenut suuren osan henkilöistä 1920-luvulta lähtien. Toivoisin voivani kertoa lempihenkilöistäni, vaan en raaski tehdä valintaa, ei aika eikä tila riitä. Jotain kirjasta kertoo se, että henkilöluetteloon menee neljä sivua. Hyvän kirjallisuuden merkki on se, että henkilöistä tulee rakkaita kirjasukulaisia; näistä kuopiolaisista on tälle hämäläislukijalle tullut. Ja vaikkei hyvää kirjallisuutta mitata kyyneleiden määrällä, liikutuin, eli nenäliinoitta eivät nämä kirjakohtaamiset sujuneet.

Koen lukiessani pakahduttavaa luopumista, sillä moni läheinen kirjan henkilö on elinkaarensa päässä, ja useita jo muistellaan edesmenneinä. Vaikka uusia polvia on syntynyt ja odotetaan, luen tätä seitsemättä osaa sarjan finaalina. En tiedä, että niin olisi, mutta siten Tankkien kesä minuun vaikuttaa. Ja jos niin on, sarja loppuu komeasti, jopa patetian sallien. Se on fanfaari moniääniselle ihmisyydelle, kumarrus selviytymiselle ja ravistus rakkauden moninaisuudesta. Ja kuten koskettavassa kirjassa kuuluu olla, mikään tuosta ei tapahdu kivutta tai menetyksittä.

Tilinteon tunnelma, surumielisyys hiipii päälle. Menneet virheet painavat suurta osaa kertojista, eikä maailmantila herätä toiveita. Mutta eteenpäin pyritään vaikka syän märkenis. Kuopion torin laidalla ei silloin ennen eikä nytkään voi tehdä hetkessä maailmaa nytkäyttävää, mutta jotain pientä voi aina tehdä, välittämistä. Ja sillä on merkitystä.

Koska niin tämä aika opettaa: suuret määräävät pienten kohtaloista. Mutta pienet elävät muurin koloissa, vesi virtaa maan alla, betoni halkeilee, lähteet pulppuavat syvyyksissä. Ja jonakin päivänä, kaukaisena ehkä, tuuli käy kolossin yli ja se vavahtaa ja se vaipuu polvilleen. Ja pienet, ne huojuvat tuulessa ja kylvävät siemenensä yli maan.

– – –

Sirpa Kähkönen
Tankkien kesä
Otava 2016
Kuopio-sarjan 7. osa
romaani
412 sivua.
Suuri kiitos kustantajan PDF-ennakosta; kirja on julkaisuvapaa 17.8.2016.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Peter Sandström: Laudatur

Peter Sandström tavallaan kirjoittaa uudelleen hienon Valkean kuulaan (2014) –  eikä kuitenkaan. Laudatur (S&S 2016) sijoittuu samaan pohjanmaalaiseen pikkukaupunkiin, samanlaiseen taloon omenapuutarhoineen, keskittyy samansorttiseen kertojamieheen ja hänen uuskaarlepyyläiseen lapsuusperheeseensä sekä etääntyneeseen aikuisiän turkulaiskotiväkeen. Lopputulos ei tunnu toisteiselta vaan verrattoman kiinnostavalta.

Ei ole todellakaan ainutlaatuista kuvata haahuilevaa miestä 25- ja 51-vuotiaana. Mutta, mutta. Omaperäisyys puskee aiheenkäsittelystä. Ilahduttava kirjallisuus on tällaista: siinä on jotain tunnistettavaa ja vinksahtanutta. Siinä on jopa tympeää ja tavoittamatonta, mutta ilmaisutavan arvaamattomuus ja elastisuus kietoo tarinaan, tarinointiin.

Juonesta joriseminen tuntuu tarpeettomalta, mutta taustoitan hieman. Minäkertoja, perheenisä-Peter kulkee kotona Turussa, tapaa entisen esimiehensä ja teini-ikäiset lapsensa sekä vakoilee tutkijavaimoaan Seepraa, joka pääsääntöisesti majailee ystävän luona. Pari varjonyrkkeilee taitekohdassa. Elämää vaanii yhteyden menettäminen, ja siitä sinkoaa yhteys 2010-luvun keski-ikä-Peteristä hänen vanhempiinsa vuonna 1988, jolloin Peter vierailee kotona. Silloin Peter on aloittamassa aikuiselämänsä ja isä jäämässä eläkkeelle. Lapsuudenperheessä on käynnissä pojalle odottamaton draama, jossa tärkeitä sivurooleja esittävät kuokka, lipputanko ja karuselli.

Laudatur

Koko romaani on yhtä karusellia, sillä tekstissä aiheet, ajatukset ja ajat pyörivät. En tarkoita, että romaani olisi sekava. Ei. Se on sakea. Voisin käsitellä (vaan en) äitiä nahkahousuissa (”Hän on aikuinen, ajattelin. Hän on täysin avuton.”), isän puutarhasuunnittelustrategioita ja tuttavuuksia, aikuisen lapsen katsetta vanhempiinsa, suhdetta siskoon, vaimon kutsumanimeä ja liiton tilaa, lasten varautunutta suhdetta isäänsä tai Peterin ponnettomia kohtaamistaitoja. Ei, ne pitää lukea. On kyse otteesta elämään, sen tarkoituksettomuudesta ja tarkoituksesta.

Pääsen vihdoin romaanin maukkaseen ytimeen, kerrontaan ja kieleen. Sandström pystyy samaan virkkeeseen yhdistämään huikeasti menneen, nykyisyyden, oivalluksen, olemattoman ja arvailut tulevasta. Pelkistetyimmin näin:

Kun istuin siinä kavjokilaisella verannalla, pitkulaisen pöydän ääressä seurassani isä, Kroon ja Ragnheidur, aika teki hyppäyksen nostaessani kahvimukin huulilleni, ja samassa olin kahdeksanvuotias ja pelkäsin läikyttäväni kahvia pöytäliinalle, ja olin neljätoistavuotias ja välttelin katsomasta ketään silmiin, ja join kahviani, ja sitten olin taas kaksikymmentäviisivuotias ja yritin tavoitella isääni viestittääkseni, että meidän piti ruveta lähtemään. Sen jälkeen ikä menetti merkityksensä; olin yhtäkkiä irtautunut ajasta ja paljon viisaampi kuin seurassani istuvat ihmiset. Olisin voinut kertoa heille että he olivat eläneet elämänsä, eikä siitä sen enempää.

Ehkä edellisestä sitaatista erotta myös nyrjähtänyttä huumoria, mikä tekstissä kulkee yhtenä virtauksena. Teksti siis virtaa, pyörii, heittelehtii. Romaani on erityisen kielitietoinen, ja suomentaja Outi Menna on tehnyt ilmeisen hienoa jälkeä tavoittaakseen kielen rytmin, ristiriidat ja soljuvuuden.

Kun kirjoitin, näin sieluni silmin miltä tekstin piti näyttää, vähän kuin olisin juossut kivisessä ja juurakkoisessa rinteessä, maastossa jossa näin aina reitin joka minun kannattaisi valita päästäkseni eteenpäin: lainkaan ajattelematta saatoin kääntyä oikealle, vaikka tiesin olevani menossa vasemmalle, ja ajan mittaan siitä oli muodostunut eräänlainen peli, jossa haasteena oli käyttää sanoja niin että ne palvelivat mahdollisimman paljon minua itseäni. Ajoittain tuntui kuin minä olisin palvellut sanoja. Antauduin kielen vietäväksi.

Minä antauduin tämän romaanin kielen ja kerronnan vietäväksi. Siitä laudatur. Laudatur hiertää, hämmästyttää, hämmentää ja hymähdyttää. Iloitsen, että saan lukea tällaisia romaaneja, joissa piilee riski, jossa ei oteta varman päälle.

Päähenkilökertoja hiivistelee, jarruttelee elämää. Merkittävää on se, miten tiheään minäkertoja viittaa näytelmällisyyteen. Moninaisia kohtauksia hän asettelee, rakentaa, verbaalisti visualisoi ja lavastaa. Kertoja välttelee omaa rooliaan, hän asettuu sivustakatsojaksi. Mutta kannattaa malttaa: kahteen viimeiseen lauseeseen mahtuu elämänmittainen mahdollisuus.

– – –
Peter Sandström
Laudatur
Käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2016
228 sivua.
Sain kustantajalta lukukappaleen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pertti Rajala: 100 totuutta Suomesta

Pertti Rajala on koonnut tietopaketin suomalaisuudesta: 100 totuutta Suomesta (Avain 2016). Kirja on selkokielinen, ja keskeinen kohderyhmä on suomen kieltä harjoittelevat maahamme muuttaneet. Väitteet valtakunnastamme sopivat keskustelunvirittäjiksi muillekin.

Kirjan totuudet on jaettu 11 osastoon. Asiaa on muun muassa ruuasta, juomasta, luonnosta, urheilusta, kulttuurista ja historiasta. Takakansi lupaa hauskoja juttuja ja tiukkaa asiaa, mutta valtaosin kirja välittää yleisiä käsityksiä ja totista tietoa. Joukossa on muutama mukava maahanmuuttajan puheenvuoro. Niitä olisi voinut olla enemmänkin.

Lainaan lisää takakannesta: Sibelius, sauna ja sisu. Vai jotain ihan muuta? Uusia näkökulmia ei suomalaisuudesta tarjota. Kirjan kulttuuritietous hellii kansallisia stereotypioita ja kliseitä, muttei niitä oikein voi välttääkään. Pelkistyksiksi ne helposti kääntyvät. Esipuheessa kirjailija hyvin toteaa, että eri mieltä niistä saa olla. Tämäntyyppisesti suomalaisuutta esitellään:

Suomessa sanotaan, että
”vaatimattomuus kaunistaa”.
Joidenkin mielestä vaatimattomuus on
tavoiteltava luonteenpiirre Suomessa.
Helposti suomalaiset vetäytyvät
omiin oloihinsa ja vähättelevät
omia saavutuksiaan.

Rajala tuntee tuotteliaana selkotekijänä yleiskieltä helpomman kielimuodon sekä kaunokirjallisuuden että tietokirjallisuuden kannalta. Kokonaisuutena kirja sopii lukijalle, jolla on kohtuullisen hyvä kielitaito, sillä teksti ei ole helppoa selkokieltä. Esimerkiksi pitkiä yhdyssanoja tai sanajohdoksia ei vältellä, eikä kaikkia harvinaisia sanoja selitellä.

100 totuutta Suomesta

Minua miellyttää kirjan neliskanttinen muoto, ja on hyvä, että joukossa on havainnollistavia valokuvia. Yli 200-sivuinen kirja vaatii selkolukijalta kärsivällisyyttä, mutta toisaalta tämäntapainen teos sopii selailuun, sieltä täältä lukemiseen tai vaikkapa opettajan ohjauksessa sopivan aiheosuuden käsittelyyn.

Suomalaisuuskirjoja voi käyttää sytykkeenä keskusteluille siitä, mikä kaikkea suomalaisuus voi olla, miten erilaisia asioita se on  eri ihmisille ja mikä on yleistystä tai ennakkoluuloja tukevaa. 100 totuutta Suomesta -kirjan rinnakkaisteokseksi sopii hauskasti alkuvuodesta kirjana ilmestynyt ja netissäkin elävä Karoliina Korhosen sarjakuva Finnish Nightmares / Suomalaisten painajaisia (Atena 2016).

– – –

Pertti Rajala
100 totuutta Suomesta
Avain 2016
selkotietokirja
228 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

 

Kirjallisuuden vaikutus on päinvastainen kuin huumeissa tai päihteissä, oikeastaan käänteinen, sillä yliannostus pitää hengissä. Ei vielä riitä, että lukee tarinaa, se on perustrippi, mutta kun persoonallinen kieli tuplaa annoksen, ollaan elokuvan, musiikin, jopa teatterin tavoittamattomissa, siinä mielentilassa, joka pysäytetään tiiviillä lauseilla, naulataan ainoilla oikeilla sanoilla, kiristetään paikoilleen merkityksillä, jotka hätkäyttävät toinen toisiaan seuraavina kuvina.

Näin laittamattomasti lausuu Miehen ryhti -romaanin (Otava 2016) minäkertoja, äidinkielenopettaja. Siihen kommentoi peruskoululainen: ”Onkohan koulu sulle ihan oikee paikka.”

Kirjan on kirjoittanut äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Petri Vartiainen. Romaanin aihepiiri ja päähenkilö ovat siten lähellä kirjoittajaa. Mielenkiintoinen sattumus on se, että alkuvuonna ilmestyneessä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää pohditaan miestä, isää ja opettajaa. Vartiaisen romaanissa Miehen ryhti järjestys on opettaja, isä ja aviomies. Käsittelytavoissa on eroja, mutta yhteistä on maskuliinin asemointi opetustyössä ja ihmissuhteissa.

Vartiaisen romaanin Arilla on kolme pientä lasta, neljättä hinkuva vaimo ja eläköitynyt opettaja-appiukko. Perheasiat etenevät asteittain käännekohtaan. Puolisoilla on luottamussuhde, vaikka arkista vääntöä piisaa, esimerkiksi siitä, minne miehen välittäminen suuntautuu  – kodin vai koulun lapsiin.

Kerronnasta pääosa paneutuu kouluun. Näkymiä opettajiin sekä nykykoulun paineisiin ja asenneilmapiiriin tarjoillaan Arin lisäksi muutaman mieskollegan kommenttivoimin. Lisäksi appi tarjoaa vertailukohdan entisajan opettajuuteen.

Peruskoulun opetussuunnitelman sekä konsulttien ja johdon koulutuspuheiden ristiriitaisuus verrattuna luokkahuonetodellisuuteen raikuu romaanissa räikeästi. Ari haluaa muuttaa opetustapaansa, vaikka (ja koska) ympärillä kaikuvat kyynisiltä kalskahtavat, turhautuneet tokaisut. Päätematiikkaa – sitä miehen ryhtiä – on välittäminen. Sitä ja siihen kytkeytyvää syyllisyyttä romaanissa pureskellaan keskellä koulun kaaoksen. Ajantasaisia koulutyömurheita vilahtaa muun muassa digiloikan ontumisesta ja koululaisten kotiolomurheista pedagogiikan paineisiin. Idealismi rapisee, vaikka unelmia on:

Jos olisimme yhdessä, emmekä vain samassa tilassa. Jos keskittyisimme asiaan. Jos olisin ensin ihminen, sitten vasta opettaja. Jos en puhuisi äidinkieltä, vaan yhteistä kieltä. Jos korostaisimme ajattelua emmekä viihtymistä.
   Jos opettajalta kysyttäisiin.

Sanomaromaani tämä on, joten kyllä kaikkien koulusta kiinnostuneiden pitää Miehen ryhti lukea. Tyylittelyn ja kärjistysten kainaloon kahmaistaan tukuttain tunnistettavaa, toteen pohjautuvaa. Ajankohtaiseksi romaanin totisesti juuri nyt tekevät perusopetuksen uusien opetussuunnitelmien käynnistyminen ja käynnissä oleva koulukeskustelu. Ja vaikka kirjan näkökulma on yläkoulun, Vartiainen ymppää muutakin mukaan: vierailu lukiossa sivaltaa sen siiven omahyväisyyttä, ja piipahdukset ammattikoulussa antavat armottoman arvion alennustilasta. Alakoulusta sentään välkkyy vihreää valoa, pilkahdus toiminnallisen oppimisen ilosta.

Kielen rytmi vetää, ja dialogi rullaa näkemyksiä näkyviin. Välillä lausepoljennossa otetaan tietoisia riskejä, huimitaan hämäryyksiä. Sekaan sujahtaa myös kirjallisia viittauksia, jotka tietysti sopivat päähenkilön kirjallisuudenopettajaorientaatioon. Ja sopii mainiosti, että pääasiassa kerronta-aika rajautuu lukuvuoteen. Aika irralliseksi jää appiukon menneisyydessä loikkiminen.

Esikoisromaani Isäasentoja oli sympaattinen opettajapäähenkilön perheenperustuskertomus, Miehen ryhti on kerronnaltaan – no, astetta ryhdikkäämpi. Kyllä se saarnaa, mutta saarnatkoon. Näin Pisa-ihmeen pitkät varjot saatetaan päivänvaloon.

Jos ei olisi kiire. Jos opetusministerit tietäisivät mistä puhuvat. Jos raha ei olisi tärkeintä.
Niin ei ole aina ollut, mutta on vastedes oleva. Työn määrä vain kasvaa, en saa tehtyä sitä yhtään vähemmäksi.
   Jos opettajalla olisi enemmän toivoa. Jos opettajalle annettaisiin mahdollisuus.
   Jos arvosana ei olisi tuomio.
   Jos se, mikä koulussa on yhdelle, olisikin kaikille.
   Enempää en uskalla uneksia, yritän nukahtaa.

– – –

Petri Vartiainen
Miehen ryhti
Otava 2016
romaani
254 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

 

 

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Carnivalesque: renessanssia elokuuhun

BRQ on jo vuosia toistunut barokkimusiikkifestivaali Vantaalla. Minut oli helppo houkutella konserttiin, jossa italialainen Enseble Micrologus esitti venetsialaista musiikkia 1400-1500 -luvuilta.

Konsertti ponnisti entisajan Commedia dell’Arte -esiintymisperinteestä. Aikanaan se perustui improvisaatioon, mutta hahmot vakiintuivat  tietynlaisiksi. Konsertti-infossa tyyliä luonnehditaan: ”Kumouksellisesta naurusta huolimatta ja sen ansiosta katuteatterin arkkityyppisissä hahmoissa toistuvat ihmisen perustarpeet ja tarinat, ilot ja surut. Karnevaali on vastakulttuuria renessanssielämän ytimessä.”

Laulujen sanat sai suomennettuna. Aivan yhtenäistä tarinaa en niistä saanut koottua, mutta se ei jäänyt epäselväksi, että ainakin lemmenloukuissa kiemurreltiin. Karnevalistiseen revittelyyn kuuluu vähintään vihjaileva ja välistä suora seksuaalisuus. Tässä pari makupalaa:

Tule, ota hänet nyt.
Ota aikaa, vitsiniekka.
Sillä laulan tuhman nilkuttajan.
Ja nilkuttaja tuo ongelmia.
Hän näyttää minulle pe…
Personansa, kavojensa taiteellisen kauneuden.

Ota se käteesi
Ota pieni tanko käteesi
Se on hyvä ja kaunis.

Nämä säkeet kaikuivat keskiaikaisen Pyhän Laurin kirkon koristeellisen sisäkaton holveissa. Jos en olisi sanoituksesta ymmärtänyt mitään, olisin vain fiilistellyt suloisia harmonioita, joita vanhat soittimet ja yhteen soivat lauluäänet loivat. Sisällön tietäen kokonaisuus vaikutti herkullisen ristiriitaiselta.

Renessanssin sointikulut soljuivat vaihtelevina, melodisuus helli miellyttävästi. Välillä vain luuttu soi, välillä meno oli täyteläistä kymmenkunnan soittimen ja neljän laulajan voimin. Tunnelmat vaihtelivat haikeasta reippaaseen riehakkuuteen. Aina laulu ei aivan puhtaalta kuulostanut, mutta ohjelmistoon sopi luonnollinen rosoisuus.

Virkistyin ja viehätyin. Vanha musiikki myös innostaa miettimään aikoja ja tapoja. Minä istuin hillitysti hymyten vantaalaisessa kirkonpenkissä, 1400-luvun väki varmaan nauraa röhötti Venetsian kaduilla ilveileville muusikoille. Elämys nyt ja silloin.

– –

Ensemble Micrologus
http://micrologus.it
BRQ, Vantaa 8.8.2016
http://www.brq.fi/ohjelmainfo/carnivalesque

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes tunnetaan epookkien käsikirjoittajana näyttelijätyön ohella. Sarjasuosion nosteessa hän on kirjoittanut Belgravia-romaanin (Otava 2016). Takakannessa luvataan ”Lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen”, mikä kummastuttaa, sillä nyt ei suhdesolmuja auota 1920-luvun maalaiskartanossa vaan Lontoon hienostoalueella 1840-luvun alussa.

Syön printattuna tämän postauksen, jos ei muutaman vuoden sisällä Belgraviaa nähdä tv-dramatisointina. Väsään avuksi draamasynopsiksen – se sisältää juonipaljastuksia.

Belgravia


1. osa: Waterloon taistelua edeltävät tanssiaiset Brysselissä 1815, ja niissä totisesti panostetaan puvustukseen ja lavastukseen sekä päähenkilöiden luonnehdintaan muutamin ominaisuuksin. Osoittelevasti näkyvät nousukasporvari- ja aatelisperheen asema- ja luonne-erot. Sopimaton suhde (kauppiasperheen Sophia Trenchard ja aatelisupseeri Edward Brockenhurst) säteilee ja tragedia väreilee. Jakso päättyy pysäyttäviin uutisiin: taistelu, kuolema, valeavioliitto, seuraamukset.

2. osa: Siirrytään vuoteen 1841. Lähes 30 vuotta on vierähtänyt. Trenchardin vaurastunut kauppiasperhe esitellään päivällispöydässä: hyvin säilynyt ja fiksu Anne-rouva, naurettava mutta sydämellinen punkeroliikemies, lötkö Oscar-poika, koppavantyperänturhamainen miniä; ero palveluskuntaan osoitellaan. Poiketaan myös lady Brockenhurstin perheen luona: arvonsa tunteva lady, arvokas mies, miehen luuseriveli, tämän höpsö vaimo ja dekadentti poika. Aatelisperheen ongelmana on arvonimen ja omaisuuden perimisjärjestys, sillä perijä kuoli Waterloossa. Anne-rouva ja lady tapaavat sattumalta, yhteinen salaisuus kiristää. Takautumia kauppiasperheen lapsivuoteeseen kuolevaan tyttäreen vuonna 1816 ja Charles Popen lapsuuteen adoptioperheessä.

3. osa: Tutustutaan ihanaan ja kaikin tavoin pätevään porvarisnuorukaiseen Charles Popeen. Rouva Anne jakaa salaisuuden yksityiskohtia lady B:n kanssa. Tanssiaiset lady Brockenhurstin lukaalissa, monia jännitteisiä kohtaamisia.  Katsoja tietää koko ajan enemmän kuin draaman henkilöt. Kamera nuolee Charlesin komeutta ja erään lady Maryn raikasta kauneutta. Taustalla viritellään petollista suhdetta. Tanssiaistilanne paljastaa henkilöistä peruspiirteitä hyvässä ja pahassa – välimuotoja ei juuri ole.

4.osa: Carlesista puhuvat kaikki. Herkutellaan salaisuuksilla, kateudella, petoksilla ja juonitteluilla. Charlesin ja Maryn rakastuminen (tunteet vahvoja, ilmaisu patoutuneen korrektia) näytetään vastakohtana yhden petturiparin himokkaille kohtaamisille. Liikemiesperheen isä-poika-jännitteet kiristyvät. Rouva Annen ja lady Brockenhurstin persoonia kasvatetaan (vertaa DA:n luonteikkaat vanhat rouvat): kohtaamisia toistensa ja muiden henkilöiden kanssa. Tehdään ihastuttava sivuhyppy, sillä pistäydytään Annen elizabethinaikaisessa maalaislinnassa ja tuodaan esille rouvan puutarhaintoilu, mikä toimii kontrastina perheen nuoremman polven yleiseen tympeyteen.

5. osa: Salaisuuden säilyttäminen jäytää kummankin pääperheen vanhoja pareja, nuoret sen sijaan kihisevät tunteissaan: pidätelty kiintymys / latistunut lemmensuhde / sumea kateus. Aatelisperheen sukulaisten alamäki etenee karusti. Vaaran tunne voimistuu, palveluskunnan roskaosa osallistuu myyräntyöhön. Charlesin ja Maryn tunteet roihuavat hyveellisesti, mutta konflikti Maryn äidin kanssa kärjistyy: Marya uhkaa epämieluisa avioliitto. Vanhat rouvat hallitsevat viisaudellaan mutta salaisuutta yhä suojellaan.

6. osa: Petturiparin suhde tulee tiensä päähän, dekadenttirakastaja on kaikin tavoin paha (ja saa lopussa kirvelevän palkkansa). Anne-rouvan viisaus huipentuu suhteessa perheeseensä. Paha palveluskunta jää kiinni rötöksistään. Jännityselementti vyöryy: käykö Charlesin huonosti vai hyvin? Ihana päivällinen, jossa pääsalaisuudet paljastuvat kaikille ja hyviksille käy hyvin.


Kovasti romaanissa asema ja raha ratkaisevat perhe- ja rakkaussuhteita. Mitään uutta ei Belgravia tarjoa, mutta Fellowes tuntee kirjallisen tradition ja varioi sitä pieteetillä. Romaani yhdistelee Austenin tapakulttuuri- ja tyyppikuvausta Vanity Fairin tapaisten 1800-luvun romaanien raadollisiin sääty- ja lemmensuhteisiin. Esikuviin verrattuna henkilökuvat eivät monitahoisiksi kehity eikä ote ole sävykäs vaan esittävä, mikä madaltaa romaanin kirjallisia ansioita. Juoni on ennalta arvattava, joskin siis kunniallisesti proosaperinteitä noudattava.

Mahtavia rooleja olisi tarjolla noin 70-vuotiaille naisnäyttelijöille, ja jopa jokuselle 40-50-vuotiaallekin. Aika ilmeisesti DA:n vaikuttavat vanhat naiset ovat esikuvia romaanin keskiössä toimiville rouva Annelle ja lady B:lle. Vanhemmat miehet jäävät varjoon, jopa herra kauppias, jossa olisi herkullisia aineksia. Muutama 20-40 -vuotias saisi kapeat mutta näyttävät roolit romanssi- ja juonittelutehtävissä. Ja voi mitä silmäkarkkia puvustus ja lavastus tarjoaisivat! Ei kuin telkkarin eteen epookkidraamaa odottelemaan.

– – –
Julian Fellowes
Belgravia
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2016
romaani
477 sivua.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Péter Gárdos: 117 kirjettä

Vanhemmat ovat olleet naimisissa 50 vuotta. Isä kuolee, äiti antaa pojalleen vanhempien tutustumiskirjeenvaihdon. Poika, Péter Gárdos, kirjoittaa niiden pohjalta romaanin 117 kirjettä (Siltala 2016). Lukumäärä ei tarkoita rakkaustarinan kirjemäärää vaan naisten, joille isä lähetti kirjeen tositarkoituksella.

117 kirjettä on omintakeinen juutalaismiehen ja -naisen yhteisen tarinan alku toisen maailmansodan päätyttyä. On monta syytä viehättyä siitä.

117 kirjettä


1. Lähtökohta

En nykyään tohdi tarttua keskitysleirikuvauksiin, mutta tämä romaani kääntää katseet kirkkaasti selviytymiseen. 117 kirjettä käynnistyy siitä, kun luurangonlaihoina löydettyjä  unkarinjuutalaisia kuntoutetaan toisen maailmansodan päätyttyä, tässä tarinassa ruotsalaisissa parantoloissa.

2. Menneisyys

Keskitysleiri painaa sanomattakin. Sitä ei räväytetä realistisina yksityiskohtina vaan puhuttelevina viitteinä. Vähäeleisyys sopii lähestymistavaksi, vaikuttaa.

3. Pelko

Miten saa selville omaisten tilanteesta? Miten pääsee kotiin? Onko kotia? Miten elämä jatkuu? Romaani kuvaa välitilaa, josta on tarkoitus siirtyä tuntemattomaan tulevaisuuteen kaikkia menetyksiä kantaen.

4. Usko

Juutalaisuutta ei väännetä rautalangasta. Yksi rabbi häärää sielunhoitajana, mutta ateismi ja katolisuuteen kääntyminen ovat myös mahdollisuuksia, sosialismikin – kaikki konstit käyttöön, kunhan jotain jatkuvuutta. Yksi pätee: jos menettää uskon elämään, kuolee.

5. Optimismi = toivo

Päähenkilö, ”isä”, saa heti kärkeen kuulla kuolevansa keuhkosairauteen. Romaani tallentaa sumeilemattoman elämänjanon, kuolemasta kieltäytymisen. Toivoa on.

6. Rakkaus

Rakkaus syttyy sattumalta, roihahtaa hakuammuntana. Sitä eivät estä sulhaskandidaatin metalliset tekohampaat eikä sanomalehdellä paikattu silmälasilinssi. Eivät ne 116 muuta lähestymiskirjeen saanutta tai joku heistä. On yksi oikea.

7. Henkilöt

Pikaisin viilloin keskeisistä henkilöistä erottuu luonne. Miklos (tuleva ”isä”) valloittaa touhukkaalla päättäväisyydellään, Lili (tuleva ”äiti”) eloisuudellaan ja monet sivuhenkilöt luonteikkuudellaan. On miehuuttaan palauttava naissankari, on kateudesta kihisevä viiksinainen, on mikkihiirimäinen hoitsu…

8. Ympäristö

Olot ruotsalaisissa parakki- tai sairaalaympäristöissä ovat tietysti keskistysleirejä paremmat, mutta vapaita toipilaat eivät ole. Harmaa Ruotsi näyttäytyy asiallisena ja hiukan tärkeilevänä, ehkä pelastajaroolissaan omahyväisenäkin paikkana.

9. Kerronta

Kertoja tekee fakiiritempun, saa uskomaan autenttisuuteen. Juuri näin hänen vanhempiensa yhteinen tarina käynnistyi, niin minut saadaan uskomaan. Kertoja päästää itsensä ja minut osalliseksi. Hän näyttää, tiiviisti ja osuvasti. Hän myös vapauttaa lukijan: heti alkuunsa tietää elämän jatkuvan, koska tutustutaan nuorina ”isään” ja ”äitiin”, ennen vuosien päästä syntyvää isyyttä ja äitiyttä.

Matkan aikana lumisadekin oli tauonnut. Siinä he olivat kuin neljä Andersenin sadun sankaria, kuin muruja suurella soikealla ja valkoisella posliinivadilla. Isälläni oli miellyttävä miehekäs baritoni.
– Tuollaiseksi olen sinut aina kuvitellut. Aina. Unissani. Terve, Lili.

10. Ote

Saako nauraa karmaisevasti välkehtiville metallihampaille, jotka korvaavat natsitoimissa potkitun purukaluston? Saako hörähtää tilanteille, jonka taustalla on julmuutta tai kipuja? En tiedä. Joka tapauksessa kerronnassa on kepeää, hirtehisen huvittavaa, satuttavaa, terävää ja koskettavaa.


Säästän sinut kaikilta 117 syyltä lukea 117 kirjettä. Minulle se on viehättävä, pieni romaani, jossa on suuria asioita luonteikkaasti koottuna. Hei, YLE, hanki ohjelmistoon kirjailijan kirjastaan ohjaama elokuva!

– – –

Péter Gárdos
117 kirjettä
suomentanut Juhani Huotari
Siltala 2016
romaani
257 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -haaste

Sain Saralta (P. S. Rakastan kirjoja) villin haasteen, jonka alkuunpanija on Irene (Kingiä, kahvia ja empatiaa): höpötä vapaasti kulttuuriharrastuksestasi. Otsikko vähän viittaisi siihen, että valita voi kolme asiaa, mutta kaikkihan on suhteellista. Hanakasti tartun haasteeseen, onhan blogini alaotsikko Kulttuuripohdintoja.

Kulttuuri on herkullisen väljä käsite. Blogissani kirjoittelen eniten kirjallisuudesta, mutta kovasti minua kiinnostavat myös kuvataide, elokuvat, tv-draamat, teatteri ja musiikki. Kulttuurimatkat ovat elämäni suola. Kaikista näistä on postauksia piisannut. Koska kirjajuttuja julkaisen tavallisesti 2-3 viikossa, viipailoin tähän haasteeseen muita kulttuurilohkoja, niistä viimeisimpiä kokemuksia.

1. Kulttuurimatkat

Arkeen aukkoja antavat lyhyetkin reissut. Keväällä kävin Tukholmassa ja kesäkuussa Veronassa sekä vähän sen ympäristössä. Kulttuurimatkoillani käyn taidemuseoissa, joskus konserteissa. Nautin katuvaeltelusta ja etenkin vanhojen keskustojen arkkitehtuurin tutkailuista. Virkistyn pienistä baaripiipahduksista, jolloin voi pysähtyä katselemaan asukkaiden tapaa olla, liikkua ja kohdata.

Viimeisimmät kesän kulttuurimatkat tein heinäkuussa Turkuun ja Loviisaan.Turussa olen aikanaan asunut 9 vuotta. Kaupunki on tavallaan tuttu mutta muuttunut kiehtovan vieraaksi. Se on turistisilmini vireä ja värikäs. Jokirantoja pitkin kuljeskelu on aina yhtä antoisaa, ja melkein aina käyn tuomiokirkossa fiilistelemässä vuosisatojen vierintää. Vakiokohde on myös Turun taidemuseo. Tänä kesänä katsastin Baltiska speglningar– ja Sadan vuoden kuvia -näyttelyt.

Turku

Loviisassa en ole aiemmin käynyt. Heinäkuun kuumimpana päivänä tuijotin merelle makasiinialueella ja puikkelehdin puutalokortteleissa. Pistäydyin sattumalta sympaattisessa putiikissa Krinti, jossa ihastelin röökaajavalokuvia: seinällä on valokuvaaja Clas Olav Slotten teoksia. Kotimatkalla tein vielä mutkan viehkoon vanhaan ruukkialueeseen Ruotsinpyhtäällä.

Loviisa

Todellinen kulttuurikaupunki: Loviisan puistonpenkit on koristeltu runoin.


2. Kuvataide

Taidemakuni on väljä. Ihailen keskiaikaisia maalauksia, etenkin tyyniä muotokuvia, joissa on pysäyttävää ajattomuutta. Flaamilainen taide keskiajalta 1700-luvulle on sykähdyttävää, suosikkejani ovat mm. Jan van Eyck, Pieter Brughel ja Johannes Vermeer. Art deco, impressionismi, symbolismi ja ekspressionismi kiinnostavat myös. Tyylikausista rokokoo ja romantiikka ovat minulle vieraimpia. Nykytaiteessa olen melko kaikkiruokainen, mutta videoteoksia harvoin jaksan katsoa.

Kesän kovin on Sara Hilénin taidemuseon Ron Mueck -näyttely. Viimeksi visiteerasin vuoden nuoren taiteilijan näyttelyssä. Reima Nevalaisen töistä sanotaan, että vähän värejä mutta paljon tunnetta. Tunnevirtauksesta en ole varma, alakulo töistä minuun levisi; näyttelyteoksissa on paljon puhuttelevaa. Sivellinjäljen viitteellisyys viehätti, irtonaiset raajat mietityttivät. Tarkkuuden ja harkitun suurpiirteisyyden liitto.

Nevalainen

Nevalaisen maalaus Strange Words

3. TV-draamat

Elän sellaista jaksoa, että välillä on vaikeuksia vääntäytyä elokuviin tai teatteriin. Ryhmäteatterin Kesäyön uni sentään sai minut liikkeelle, onneksi. Kotoilusyistä laadukkaat tv-draamat innostavat.

suokki

Suomenlinna, hetki ennen esitystä.

Kevään huippukokemus oli Olive Kitteridge, joka sitten kesällä näytettiin Teemalla. Kesäisinä parvekeiltoina  katsoin putkeen iPad-koossa Happy Valleyn ensimmäisen tuotantokauden, ja siihen jatkoksi seurasin uudet YLE:n näyttämät jaksot. Jo on käsikirjoituksen ja näyttelijätyön huikeutta! Sarjassa on sensorttisia asetelmia, etten ole ennen kokenut. Hieno!

Verona2

Morse meni kauan sitten katsomaan Aidaa… Ehkä minäkin joskus.

Sitten on aikuisikäni jatkunut tv-tuotanto, Komisario Morse ja sen jatkot. Veronassa fiilistelin Arenan edustalla  yhtä sinne sijoittuvaa Morse-jaksoa jostain 1990-luvulta. Nuori Morse on koettu, ja nyt on Komisario Lewisin finaalijaksojen vuoro. Luvalla sanoen käsikirjoitusten taso on Lewis-tuotantokausilla ollut laskeva – mutta nämä miehet. Tämä poliisien miestenvälinen ystävyys, synkkien menneisyyksien hautominen, se vetoaa. Eikös BBC voisi kuitenkin pykätä komisario Hathaway -sarjan?

Lewis

Ai niin, George Gently -sarja on myös kerrassaan hieno 1960-lukukuvaus (poliisimiestenvälinen ystävyys), ja kesän uudet jaksot terästyivät naisvahvistuksella. Brittiepookit hivelevät silmääni ja mieltäni (oi DA), mutta kesän tv-epookkitarjonta ei ole vakuuttanut – siksi bloggareiden klassikkohaasteen imussa olen löytänyt Netflixistä ja vastaavista silmäkarkkia. Myös rempseät tanskalaissarjat pakottavat aina tv:n katsontaan, viimeisimpänä epäuskottava mutta vetävähenkinen Dicte.


Kulttuuri, kulttuuri, kulttuuri. Viikon päästä pääsen yhteen barokkikonserttiin, Paula Vesalan uutuuslevyä ei voi liikaa hehkuttaa, ja Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel -biisiä soitan, jos kaipaan pysähdysrentoutusta. Josko Kansallisooppera kutsuisi syksyllä johonkin sykähdysesitykseen. Ja kirjasyksy on kohta kuumimmillaan. Voi mitä kaikkea voisi vielä kulttuurijaaritella!

Koska kulttuuri kukoistaa, haastan omiin kulttuurikertomuksiin Kulttuuri kukoistaa -Arjan. Tähän ihastuttavaan haasteeseen kuuluu, että ei tarvitse haastaa eikä vastata haasteeseen  – mutta voi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Musiikki, Sekalaista, Taide

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteeseen kolmannella kierroksella valitsen yhden brittiproosan peruskivikirjailijan teoksen. Jane Austenin Northanger Abbey (valmistui 1803) on suomennettu söpösti Neito vanhassa linnassa (WSOY 1950/2015). Kirja ja suomennosnimi suuntavat jopa satiiriin, sillä päähenkilön goottiromanttiset odotukset rapautetaan surutta. Silti mukaan mahtuu myös suloista onnen odotusta.

Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteen muut postaukset löytyvät täältä. Haastetta emännöi blogi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Northanger Abbey on tyyppitarina vaatimattoman pappisperheen nuoresta, sievästä ja viattomasta neitosesta rakastumassa varakkaan linnanherran poikaan, ja lopussa koetaan odotettu kosinta. Kaikki, jotka tuntevat lajityypin, tietävät, ettei tämä juonipaljastus tuhoa mitään. Kaupan päälle saa survontaa säätyläis-smalltalkista, terävän tietoiskun tapakulttuurista ja jopa tölväisyjä romaanikirjallisuuden turmelustilasta.

Austen vakuuttaa minut pisteliäsyydellään. Alku on huikeaa kaikkitietävän kertojan tarinavirittelyä. Ei epäilystä, kuka on niskan päällä: tietoinen sepittäjä, joka tekee valintoja ihmisluonteen kuvaamiseksi. Välillä kertojan ylivoima häivyttyy, ja silloin teksti viettelee seuraamaan henkilösuhteiden etenemistä. Kyllä kertojan tietoisenironen ote muistuttaa tasaiseen tahtiin olemassaolostaan.

Kantava teema on romaanikirjallisuus, joka turmelee kokemattomien arvostelukyvyn. Etenkin kauhuromanttinen novellistiikka on kertojan hampaissa. Päähenkilö Catherine ahmii kiihottavaa fiktiota, ja sen tuottamat tunnekuohut hämärtävät hänen ajatteluaan. Se halutaan romaanissa osoittaa, ei sormea heristäen vaan vinosti virnistellen. ”Mad woman in the attic” -pilkka suunnataan Catherinen nilkkaan ja siitä kimpoaa potku aikalaiskirjailijoihin. (Silti vasta vuosia myöhemmin ilmestyy varsinainen ullakkokauhuromantiikkaklassikko Kotiopettajattaren romaani.) Ja miten hauskaa: Austen osoittaa osaavansa konventiot, sillä hyvin hän tuottaa linnaromantiikan kauhukuvitelmat – ja sitten murtaa ne.

Austenin muusta tuotannosta tutut teemat ja tyypit ovat tässä kirjailijan ensimmäiseksi kirjoitustyöksi arvioidussa romaanissa jo loistossaan. Säädyn ja omaisuuden merkitys naimakaupoissa on ohittamaton ainesosa. Henkilögalleriaan kuuluvat hölmöt onnenonkijat, hupsuina höpöttävät naiset ja miehet sekä jäyhät ja/tai turmeltuneet upseerit. Piinaavan yksityiskohtaisesti Austen näyttää rasittavat tyypit, ei juuri selittele. Siitä tunnistaa klassikkoaineksen: aika ei ole rapauttanut elämisen kummallisuuksien tarkastelun terävyyttä eikä himmentänyt ilkikurista pilkettä. Kerronta koukeroisenakin viehättää ja viihdyttää.

Catherine on oman kylän säätyläisparin Allenien seuralaisena Bathissa, jossa seuraelämä tanssiaisineen esitellään lukijoille muikean monisanaisesti. Rouva Allen on hupsu, ja hänen vanhan tuttunsa tytär Isabel tekopyhä sanailija. Kiusallisin jaarittelija on Isabellan veli John, joka on myös Catherinen veljen ystävä. Nautiskellen kuuntelen kiemurtelevaa sosieteettipuhetta ja kohteliaisuuskäytäntöjä, joissa usein todelliset ajatukset peitetään, mutta silti ne sieltä rivien välistä räikeästi raikaavat.

Catherinen kehitys kuvaillaan kirjassa sekä ymmärtäen että ironisesti – vaativa yhdistelmä. Austenin teksti tuottaa iloa, sillä tunteilemattoman selkeästi piirtyvät 17-vuotiaan pappilantytön ajatuksenjuoksu, mielikuvitus ja vähittäinen muutos. Toisin kuin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin älytön äiti, Catherinen äiti säteilee tyyneyttä todeten realistisesti: ”Eläminen on oppimista.” Ja Catherinen onneksi komea Henry (hyvä saalis linnan sivutiloineen) ymmärtää neidon hyväuskoista naiiviutta. Koska Henry äityy välillä hirtehiseksi kiusoittelijaksi ja vakavaksi oppimestariksi, loppusuukon odotus sisältää särmiä.


 

Tavoistani poiketen nautin Neito vanhassa kartanossa äänikirjana. Erja Manto lukijaäänenä sopii tekstin tulkitsijaksi hienosti. Hän sävyttää muttei osoittele; siis kuuntelijalle jää tulkinnanvaraa. Aiemmin äänikirjakuuntelua vieroksuneena tämän kokemuksen ajan jopa toivoin automatkojeni jatkuvan. Se kertoo hyvää sekä tekstistä että toteutuksesta.

Kirjan kuuntelun perään katsoin ITV-elokuvan samaisesta teoksesta, kyseessä on vuoden 2007 versio. Tulkinta on mainio, vaikka ironian terä on melko tylsä. Esimerkiksi rouva Allen ei vaikuta aivan yhtä hölmöltä eikä Thorpen sisarukset ihan niin sietämättömiltä kuin romaanissa, sillä kirjan puristaminen 1,5 tuntiin säästää esimerkiksi Isabellan runsailta veikistelypuheilta ja Johnin kiesihöpinöiltä, joskin myös juonimutkia suoristetaan reippaasti. Kirjallinen metataso siirretään Catherinen uniin, jotka saadaan näyttämään lähinnä eroottiselta alitajunnalta. Catherine on raikkaan viaton ja Henry lempeän ilkikurinen eli kemia kuplii kivasti. Epookkiviihde vetoaa minuun, eikä taida siinä olla Austenin voittanutta.

– – –
Jane Austen
Neito vanhassa linnassa
Northanger Abbey
Suomentanut Eila Pennanen
WSOY 2015 (ensimmäinen painos 1950)
romaani
Lukija Erja Manto, noin 9 tuntia.
Ostin äänikirjana (Elisa Kirja).

Filmatisointi: Northanger Abbey, ITV 2007


Myös Luettua elämää on kuunnellut äänikirjan – ja kas: samankaltaisia huomioita hän on tehnyt (kirjoitan aina juttuni muiden postauksia lukematta); muita tämän Allenin blogikokijoita: Kasoittain kauniita sanoja, Matkalla mikämikämaahan, Sonjan lukuhetket, Kirjaneidon tornihuone, Hannan kirjokansi, Aikakirjoja ja L´amie de l´ ABC.

Klassikkohaaste 1: luin Saatana saapuu Moskovaan.

Klassikkohaaste 2: luin Romeon ja Julian.

12 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Draama, haaste, Kirjallisuus