Kristiina Vuori: Neidonpaula

Kesällä 2015 yritin jouduttaa ajomatkoja äänikirjalla. Valitsin Kristiina Vuoren romaanin Disa Hannuntytär (Tammi 2014). Lankesin toistamiseen samaan kuoppaan: kesälle 2016 hankin kuunteluun Neidonpaulan (Tammi 2015). Miksi?

Olen pitänyt ihan viihdyttävinä historiafiktioina Vuoren Näkijän tytärtä ja Siipirikkoa. Siksi jatkoin Vuoren viitoittamalla tiellä, nyt kuunnellen autoilun ankeuden karkoitusmielellä. Mutta niin kävi, että Disa Hannuntytär -romaanin nimihenkilölle luovuttaisin ”ärsyttävin päähenkilö aikoihin” -mitalin. Senpäiväinen jahkailu ja turhanaikainen lemmenäksyily nostivat verenpainettani, mikä ei ole autoilijalle hyväksi.

Ounastelen tympeyteni johtuvan äänikirjaominaisuuksista. Äänitteen lukijan ääni nukuttaa, ja viipyilevässä koukerokerronnassa knoppaillaan liian kanssa ajan sanastolla ja  yksityiskohdilla. Pikkupiirteinen kuvailu kuunnellen ei sopine kaltaiselleni nopealle lukijalle. Ehkä Vuoren nippelityyli ei haittaisi lukien; silmäni saisivat lentää omaan tahtiini, eikä tarvitsisi viivytellä ääneenlukijan tahdissa.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta annoin siis mahdollisuuden Neidonpaulalle, jossa kerrotaan 1400-luvun loppupuolen tietäjänaisista, Ilveksen suvun jälkeläisistä (jatkoa Näkijän tytär -sukuun). Toinen kaksostytöistä, Truda, kertoo. Hänet luvataan maalliseen elämään, sisko Brita Naantalin uutukaiseen birgittalaisluostariin.

Mielenkiintoista on jännite loitsujen, taikojen, näkyjen luonnonuskon ja kristinuskon välillä, siitä siskot koittavat selvitä kumpikin tavallaan. Ja rakkaudesta tai lihan himosta. Nunnakohtalostaan huolimatta Brita on siskoksista rennoin, Truda pingottaa niin näky- kuin rakkausasioissa. (En taida oikein olla oikeaa kohderyhmää romanttisen viihteen konventioihin kuuluviin kiemuroihin, joissa sankaritar käyttäytyy ja lausuu toisin kuin tuntee.)
Neidonpaula
Kirjakokemukseni huonot uutiset siis ovat siinä, että kuunnellen tämäkin romaani oli minulle aivan liian viipyilevä. Hermoni pettivät, mutta juonen halusin selvittää, joten luin Neidonpaulan loppuun e-kirjana. En sitä sellaisenakaan historiaproosalemmikkeihini laske. Kerrontatavan selittelevyys ja tiedontodistelu on liiallista ja henkilökuvat ohuita, vaikka rouheuttakin mukaan mahtuu. Voi kun kirjailija tiivistäisi, luottaisi henkilöihin ja tarinaan!

Hyvät uutiset ovat ne, että arvostan kirjailijan paneutumista. Vankka luostarielämän, yrttilääkinnän ja tapojen tuntemus on tekstin taustana. Vaikkeivät ne ihan sulaudu luontevasti vetäväksi proosaksi, vakuutun historianäkemyksestä. Tästä syystä lupaan, että tulen vielä lukemaan uusimman romaanin Kaarnatuuli, sillä se on Vuoren ensimmäinen romaani, joka pohjautuu todelliseen henkilöön, turkulaiseen 1500-lukulaiseen vallasrouvaan. Historia- ja Turku-fanina en tohdi sitä ohittaa. Luen sen jossain vaiheessa – en yritäkään kuunnella.

– – –
Kristiina Vuori
Neidonpaula
Tammi 2015
historiallinen romaani
479 sivua.
Ostin äänikirjana, lainasin e-kirjana.

Neidonpaulan lukijoita mm. Kirjahilla, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä ja Vinttikamarissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria

Ihanko totta on mahdollista kaivella kehräävän kotieläimen synnyt syvät aikojen saatossa? Näin aprikoin, kunnes älysin, että Petri Pietiläinen on koonnut vastaavan teoksen koirista. Nyt kissaihmiseksi tunnustautuva Pietiläinen katsoo kissaa karvoihin: Kissojen maailmanhistoria (SKS 2016).

Tietokoonti kissojen ja ihmisten rinnakkaiselosta tietysti kiinnostaa tällaista kissan palvelijaksi tunnustautuvaa. Alma käyttäytyy kotonamme prinsessan elkein, ja lapsuudenkodissani kuninkaana häärii ex-kulkuri Klasu. Heitä ja aiempia kissatuttavuuksiani seuratessani olen yrittänyt selvittää kissojen sielunelämää. Turhaan. Kissoissa on arvoituksellisuutta, selvittämätöntä itsellistä arvokkuutta. Ihmistä he sietävät ja hellivät, kun haluavat.

Pietiläinen ei ruodi kissojen luonnekuvia tai rotuominaisuuksia. Hänen kirjansa on häkellyttävän monipuolinen tietopaketti kulttuurihistorian siitä siivusta, jolla on yhteys kissoihin. Pääsen tutustumaan kissa-asioihin muinaisessa Egyptissä, Aasiassa sekä antiikin, viikinkien ja kristinuskon ajan Euroopassa. Ajassa ja paikoissa edetään eri mantereille ja tähän päivään, jolloin Suomessa oletetaan olevan jopa miljoona kissaa.

Lemmikkieläimetön maailma voi olla vielä edessämme. Virtuaaliset lemmikit voivat tulevaisuudessa olla suurimman osan ainoita lemmikkejä. Kissat eivät kuitenkaan usko tähän tulevaisuuteen, sillä kissat ovat salaperäisiä. Internet täyttyi 2000-luvulla kissavideoista. Niitä on tallennettu jopa New Yorkin modernin taiteen museoon. Kissavideoita arvioidaan olevan internetissä miljoonia. Niiden määrän ylittävät vain kissakuvat, joita on jaettu jo kaksikymmentä vuotta ja joiden määräksi uutistoimisto CNN arvioi 6,5 miljardia kuvaa.

Kissoihin on suhtauduttu eri aikoina ja kulttuureissa ristiriitaisesti. Paikkansa kotikissa lunasti tehokkaana viljavarastojen suojelijana eli jyrsijöiden metsästäjänä. Silti kissat ovat välillä kantaneet syntitaakkoja, joiden vuoksi niitä on yritetty tuhota. Kissoja on syytetty paholaisen kanssa vehkeilystä ja säädyttömyyksistä. Huikea hahmo on esimerkiksi juutalaiseen perimätietoon kuuluva kissapaholainen Lilith. Aika yleisesti kissoihin on kytketty yöpuolen asioita ja feminiinisyyttä.

Kissojen maailmanhistoria etenee kronologisesti, halkoo maanosia ja nojaa monipuoliseen lähdemateriaaliin. Tekstin lukeminen käy vaivattomasti, sillä Pietiläinen kirjoittaa sujuvaa asiaproosaa. Hän on valinnut kuvaavia sitaatteja laajasta lähdemateriaalista, niin tieto- kuin kaunokirjallisuudestakin. Jonkin verran huomaan toistoa, mutta aika tavallista se on tietokirjagenressä. Lopun osio ”Lähteet ja lisälukemista” on varsinainen aarreaitta. Se sisältää hämmästyttävää nippelitietoa, ja mikä miellyttävintä, Pietiläinen kommentoi ja vinkkaa innostavasti esittelemiään lähteitä.

Kissaeläin on ensimmäisen kerran kuvattu noin 30 000 eaa. Kalliomaaluksista tähän päivään on kissoille sattunut ja tapahtunut suhteessa ihmiseen. Sen Pietiläinen välittää monipuolisesti. Riippumaton viehkeys ja arvaamattomuus tässä eläimessä kiehtovat, tai se, ettei kissan kanssa täysin pääse sinuiksi. Tätä tukee tietokirjailijan valitsema lainaus Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanista, Begmont-kissan oikeutetun itseriittoinen todistus:

Kissoja jostain syystä aina sinutellaan, vaikkei kukaan kissa ole tiettävästi vielä koskaan juonut sinunmaljoja kenenkään kanssa.

– –
Petri Pietiläinen
Kissojen maailmahistoria
SKS 2016
tietokirja
352 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa

hiljaiseloa1

Claes Anderssonia haastattelemassa WSOY:n Anna-Riikka Carlson.

– Jos sanalla ei voi vaikuttaa maailmaan, millä sitten? Kirjallisuus ei nopeasti vaikuta tämänpäivän politiikaan, mutta kirjallisuus vaikuttaa hitaasti ajatteluun.
Näin sanoi Claes Andersson syksyisten kirjamessujen aikaan. Esillä oli kirjailijan monipuolinen tuotanto ja eritoten uusin romaani Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä osa 2 (WSOY 2016.)

Oton tarinan ensimmäistä osaa en ole lukenut. Tämä toinen osa saattaa minut avartavasti vanhenevan miehen mielenmaisemaan, ja lukutilanne sopii omaan hiljaiselovaiheeseen. Pidän kohtaamista Oton kanssa miellyttävänä.

Kerronnassa on mietiskelevää mutkattomuutta. Teksti tuntuu intiimiltä yksinpuhelulta, vaikka se ei ole minäkerrontaa. Näin pääsee tuumailemaan miehen entistä ja tätä hetkeä. Lisäksi lähes joka lukuun yhdistyy runotyyppinen teksti, kirjassa sitä nimitetään näin: (kuva). Freudin peruja, päättelen:

Tätäkö Freud tarkoitti kun esitti, että ihmiskunnan ainoa toivo on sublimoinnin voimassa muuttaa vihamme ja aggressiomme symbolisiksi kuviksi ja toimiksi?

Kirja rakentuu Oton mieleenjuolahduksista. Useasti hän palaa tilannemuistumiin. Vaikkeivät kaikki nimet enää putkahda mieleen, tunteet palautuvat. Vuosien vierinnästä seuloutuu ydinkokemuksia surusta, rakkaudesta ja taide-elämyksistä, joukossa on tuokioita epävarmuudesta ja pettymyksistä.

hiljaiseloa-2

Ottoa askarruttaa suhteiden katoaminen, ja hän oivaltaa oman passiivisuutensa. Hieman minua jää vaivaamaan se, että nykyinen elämänkumppani mainitaan vain pari kertaa. Teenkö siitä johtopäätökset? Joko suhde on niin tärkeä, ettei sanotuksi saa – tai sitten on syytä vaieta.

Tämän hetken Otto narisee kulturellin mielensäpahoittajan tyylillä yhteiskunnan tilasta, politiikasta ja krempoista. Karu on kuvaus öisestä päivystyspoliklinikasta, todellinen hyvinvointivaltion yöpuolen todistus. Välillä Otto äityy luennoimaan asioista, jotka häntä kiinnostavat; toisaalta hän tosiaan käy luennoimassa, esimerkiksi vanhuksille vanhenemisesta.

 Hän aloittaa kertomalla heille miten ihanaa on ikääntyä ja tulla vanhaksi. Kun muuan ikivanha rouva vastustaa äänekkäästi, Oton vastaus on yksinkertainen: muista vaihtoehto!

Kerronnassa sävyt vaihtelevat kiinnostavasti. Otto on viisas, uhmakas, sapekas, lempeä ja armollinen. Kieltämättä Otto on kirjoittajansa oloinen kultivoitunut sivistysherra, joka tarkkasilmäisesti kommentoi itseään osana ulkomaailmaa ja jonka terveydentila sydämestä eturauhaseen valtaa (mielen)tilaa. Kirjamessuhaastattelussa Andersson totesikin:

– Päähenkilön kautta on helppo käsitellä asioita ja kokemuksia. Totuuden vaatimus ei ole tarkka. Se sopii minulle. Henkilö ei ole identtinen kanssani, vaikka kirjoittaakin omista havainnoistaan. Vakka kirjailija kirjoittaisi Star Warsista, jollain tavalla kirjoittaa kuitenkin itsestään.
– Ruumis vanhenee ja reistailee. Mullakin on ollut kaikki mahdolliset sairaudet. Voi tulla, ettei jaksa enää mitään. On levollista ajatella, että silloin voi päästä pois.

Sillä kuolemahan ei ole mitään, se on täydellinen ja ikuinen poissaolo.

Kuolemaa ja surua Otto miettii paljon. Hienoimpia jaksoja kirjassa on Oton elämästä irtautumisen kokemus, jossa mielen mahdollisuudet miellyttäviin valintoihin vaikuttavat autuaallisilta. Hyvää on siis tiedossa – uskoo tai ei.

– –
Claes Andersson
Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2
suomentanut Liisa Ryömä
WSOY 2016
romaani
223 sivua.
Sain kirjan kustantajatilaisuudessa Helsingin kirjamessuilla.

Muita lukijoita mm. Anneli ja Arja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirjamietteet Finlandia-päivänä 2016

En heittäydy nyt päivittelemään sitä, miten järjetöntä on kilpailla kirjallisuudessa. En mieti kisan kaupallisia taustatekijöitä. En ryhdy paheksumaan markkinapöhinää, joka voittajalle lankeaa ja joka jonkun mielestä on muilta pois. En pöyhi epäreiluuksia siitä, miksi vain pieni vähemmistö kelpo kirjailijoista pääsee ratsastamaan ehdokkuus- tai -voittomeriitein. Nyt vietän puhtaasti kirjafiestaa.

finlandia-2016


Päivän asenteeseeni vaikuttavat monet tekijät. Yhtenä todisteena on aamun lehtijuttu Runo synnyttää lampun päässä (HS 24.11.2016). Tiivistetysti kirjallisuuden edut esitetään näin: runous kasvattaa sanavarastoa ja stimuloi aivoja, kaunokirjallisuus on itseapukirjoja tehokkaampaa oman elämän asioiden käsittelyssä ja lukeminen edistää hyvinvointia. Lisäksi lukeminen, kirjoittaminen ja niistä keskusteleminen lisäävät sekä itseymmärrystä että osallisuuden tunnetta. Kirjallisuuskokemus kytkee maailmaan ja ihmisyhteisöön.

Allekirjoitan kaiken. Lehtijutun tutkimustulokset perustuvat paljolti lyriikkaan, etenkin haastavaan runouteen, mutta samansuuntaisia tuloksia on julkaistu muustakin kaunokirjallisuudesta.

Finlandia-juhlassa Kirjasäätiön edustaja haastoi lukutalkoisiin. Olen mieluusti mukana. Kirjallisuusajatukset pyörivät päässäni nyt niin kuin onnenpyörän vauhdissa viuhtova nuoli, joka pomppii seuraaviin pykäliin:

– Kodit tarvitsevat kaikki kannustuskipinät, jotta lorut, runot ja sadut saavat yhä pysyvän sijan arjessa. Neuvoloihin kirjanlukukannustimia.
– Koulujen kirjallisuuskasvatusta tulee kaikin tavoin tukea kotona ja mediassa – myös koulutuspoliittisin ratkaisuin. Ilmiöoppimiseen aina kirjallisuus mukaan, digitaalisena tai perinteisenä käyttöliittymänä, printtinä.
– Lukijoiden kokemukset lukuilosta saakoon tilaa blogeissa ja muussa mediassa, kaikenlaisia lukumakuja maistellen. Blogien lukijat rohkaistukoon mukaan kirjakeskusteluun, jakamisen ketjuun.
– Erittelevää kirjallisuuskritiikkiä tarvitaan lisää päivälehtiin ja muualle mediaan. Printtilehden kulttuurisivujen aukeamanmittaisten henkilöjuttujen sijaan mahtuisi neljä napakkaa ja avartavaa kirjakritiikkiä. Ei juoniselosteita, kiitos!
– Kirjoja kannattaa ostaa ja lainata kirjastosta, jotta kirjailijat jaksavat ja pystyvät kirjoittamaan ja kustantajat kustantaman.
– Kiistanalaisiin kirjallisuuskilpailuihin voi suhtautua siten, että ainakin ne lisäävät kotimaisen kaunokirjallisuuden näkyvyyttä. Se ei ole keneltäkään pois.


Mutta nyt! Rumpujen pärinää! Voittoisina teoksina tänä vuonna ovat kirjat, joiden otsikoista syntyy runo:

Akvarelleja Engelin kaupungista

Et kävele yksin

Yhden lapsen kansa

Salakuljetin näin blogijuttuun runon, niin kuin Jukka Viikilä juhlapuheessaan sanoi tehneensä romaanissaan. Hän kutsui yöpäiväkirjaksi nimettyä teostaan myös hartauskirjaksi. Ymmärrän vertauksen. Akvarelleja Engelin kaupungista saa aikaan pysähtymisen tekstin ääreen, otamaan sen haltuun vivahteisiin ja merkityksiin hiljentyen.

Kotimaisen proosan ahkerana lukijana romaani-Finlandia kiinnosti minua eniten, muita kategorioita mitenkään väheksymättä. Ennen ehdokasasettelua olin jo ehtinyt lukea kaikki kuusi romaanivalittua, tässä tasapuolisesti aakkostettuna: Akvarelleja Engelin kaupungista, Emme enää usko pahaan, Eurooppalaiset unet, Laudatur, Lopotti ja Tankkien kesä. Omassa ehdokaslistassani oli näistä viisi, mutta kaikkia teoksia pidän erinomaisina. Viikilän romaani on komeassa galleriaripustuksessa herkin sävyin maalattu mieleen painuva laatukuva.


En ylittämättömistä syistä päässyt itse Finlandia-juhlaan, vaikka ihmeekseni minut sinne kutsuttiin. Seurasin tapahtumaa tv:stä hiljaisessa huoneessa, sängyn vieressä istuen. Minut kirjallisuuden maailmaan kasvattanut isäni on jättämässä tämän ajan. Koska hän kannusti esimerkillään lukemaan ja kirjoittamaan – luki lapsuudessani minulle runoja, sepitteli satuja, jutteli kirjoista – osallistun Finlandia-iloon kirjojen ja kirjallisuuden puolesta tänään näin postaten, isääni ja kirjallisuuskasvatusta kunnioittaen. Malja sanoille ja maailmoille, jotka vaikuttavat nyt, jättävät jälkiä ja voivat jäädä jälkeemme.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlbergin Pilatus (Like 2016) vaikuttaa Herodes-romaanin (Like 2013) rinnakkaisteokselta. Viistovaloa lankeaa kummankin kirjan päähenkilöön, sillä päittäin he ”omissa teoksissaan” kommentoivat toisiaan. Aika ja ympäristö ovat samat, ja Raamatusta tutut Johannes Kastajan ja Jeshuan kohtalot käsitellään kummassakin teoksessa. Minua viehättää se, että profeetat vilahtavat häröilevinä sivuhenkilöinä, ja silti heidän vaikutuksensa tuntuu.

Tuntuu siltä, että siirryin noin 2000 vuotta taaksepäin. Ei siis epäilystäkään, etteikö Sahlberg pureudu vakuuttavasti kuvaamaansa aikaan, poliittiseen peliin, kulttuureihin ja elintapoihin. Lähestymistavan raadollisuus yhdistyy paikoittain vinoon virneeseen. Sävytys syntyy siten, että kertoja-Pilatus katsoo asioita ajallisen etäisyyden päästä, jolloin voi asiayhdistelyin ja tulkinnoin tehdä happamahkoja johtopäätöksiä. Siten lohkeaa myös yleisiä havaintoja ihmisen osasta.

Jätät jälkeesi yhden maailman ja matkustat kohti toista. Menneisyytesi kyynelehtii selkäsi takana ja edessäsi, vielä näkymättömissä, hullu jumala nauraa.

Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä.

Pidän Pilatusta etenkin taidonnäytteenä siitä, että Sahlberg hallitsee historiallisen romaanin lajin, jos joku sitä Herodeksen jälkeen epäili. Minä luin aikanaan Herodeksen hämmennyksen vallassa. Odotin koko ajan jotain koukkua, mutta ei, se oli ”vain” waltariaaninen. Niin on Pilatuskin. Sen alku käynnistyy samansorttisena kuin edeltäjänsä: hieman puiseva päähenkilö vertautuu räväkästi lausuvaan alaiseen. Jatkokin etenee aika samaan tyyliin.

Ei silti, hyvää kerrontaa Pilatus on, ja dialogeissa on usein mehukkuutta, silti lukiessani on hetkiä, jolloin laahaan lievän tylsyyden vallassa. Ajatukseni harhailee hienoon, tiiviiseen Sahlberg-romaaniin Irinan kuolemat (2015), jossa historiaan iskettiin inhimillisyyttä vuotavia haavoja. Poukkoilen myös intensiivisessä He-romaanissa (2010), ja tähäyän kaihoisasti Tammilehtoon (2004). Hienoa tuotantoa Sahlbergilla on.

pilatus

Pilatus on kertojahenkilönä ajautuja, jotenkin epämääräisesti vietävissä, vaikka osaa hän purevasti puhella. Kokonaisuudessaan en saa henkilöistä oikein otetta, vaikka potentiaalin luonteikkaita sivuhenkilöitä Pilateksen puheilla pistäytyy. Mielikuvissani herkuttelen, minkälainen näkökulmamuutos tulisi, jos kertojana olisikin Claudia, Pilatuksen vaimo. Ei hän räväkkä hahmo ole, mutta viisas taustavaikuttaja, jolla on silmää ja sydäntä muutokselle. Vaikkei Pontius Pilatuksen elämäntaival sytytä minua liekkeihin, summa summarum: Pilatus on kelpo teos miehistä valtaa käsittelevien historiallisten romaanien pinoon.

– –

Asko Sahlberg
Pilatus
Like 2016
romaani
440 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Pilatuksen kanssa ovat hengailleet Arja ja Jorma.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Fantasia ei ole selkokirjallisuuden helpoin genre. Leena Kaivosoja-Jukkolan mukauttama Helsingin alla (Opike 2016) kuitenkin todistaa, että kahden maailman kuljetus ja realismista irtoavat juonielementit on mahdollista tarjota myös lukijoille, jotka hyötyvät yleiskieltä helpommasta tekstistä.

Maria Turtschaninoffin romaani näin selkoistettuna saa lisää lukijoita. Niin ainakin toivon. Ja sitäkin toivon, että opettajat tarjoaisivat rinnakkain alkuperäistä ja mukautettua kirjaa. Jokainen oppilas voi silloin valita lukuintonsa perustella lyhyen tai pitkän version – tai kummatkin. Versioita voi vertailla juonen, henkilöiden, kerronnan ja kielen suhteen. Lukuelämyksiä unohtamatta.
helsingin-alla
Helsingin alla on selkoversionakin kunnon lasten- ja nuortenromaani, 127-sivuinen, vaikka kapeapalstaisuus helpottaa lukuprosessia. Ilahdun siitä, että luvut ovat lyhyitä ja juoni etenee joustavasti. Henkilöt kehittyvät seuraamista huokutteleviksi hahmoiksi, joissa on samastuttavaa niin tytöillä kuin pojillakin. Tarinassa on jännitystä, seikkailua, arvaamattomuuksia ja romantiikkaa.

Aika pitkään saa arvuutella, kumpi on enemmän romaanin päähenkilötytön Alvan mieleen: pimeyden poika Nide vai päivän Joel. Sehän sopii, ja muitakin arvoituksia riittää. Pahuus on asetelmallista, mutta menköön se selkon piikkiin, jotta juonessa pysyminen ja vaaran tunne varmistuvat. Lumoa luovat peikot, keijut ja perhoset, mutta ne myös edustavat sanomaa.

– Me olemme asuneet maapallolla
Kauemmin kuin ihmiset.
Me peikot, keijut, noidat,
vuorenhaltijat ja muut.
Me hoidimme vuoriamme,
metsiämme ja vesiämme.
Sitten tulivat ihmiset.

Hyvän sadun tapaan Helsingin alla -selkoromaanin voi lukea vertauskuvana hyvän ja pahan, valon ja varjon taistelusta – tai kummankin puolen tunnustamisesta. Fantasian keinoin käsitellään ikuisia teemoja rakkautta ja kuolemaa, mutta myös ajatuksia luonnosta, perheestä, vallasta, muistista, erilaisuudesta, epävarmuudesta ja peloista.

Alkuperäiseen verrattuna Helsingin alla -selkoversio vääjäämättä on juonipainotteinen, välillä hieman luettelomainen, mutta fantasiaan kuuluvaa taikapölyä riittää myös tähän karsittuun versioon. Siksi suosittelen kirjaa kenelle vain helsinginalaisesta Alistadista kiinnostuneille. Etenkin vinkkaan kirjaa koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden opetukseen tai ilmiöoppimiseen: teemana voi olla vaikka luonto, ihminen, pakolaiset tai rakkaus.


Maria Turschaninoff
Helsingin alla
Selkomukautus Leena Kaivosoja-Jukkola
Opike 2016
selkofantasiaromaani nuorille
127 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.


Muuta mielenkiintoista:

Tänä syksynä on Maria Turtscaninoffin Finlandia Junior -palkitusta Maresi-fantasiaromaanista ilmestynyt ruotsinkielinen selkoversio. Ruotsiksi ja suomeksi on ilmestynyt Maresin itsenäinen jatko-osa Naondel.

Ensimmäinen alunperin selkosuomeksi kirjoitettu fantasiaromaani on Satu Leiskon Unohtunut maa (Opike 2014).

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Maria Turtschaninoff: Naondel

Kirjallisuudella on mahti viedä mahdollisiin maailmoihin. Hyvä mittari siihen taitaa olla tämä: lukemisen lomassa arkiaskareita tehdessä mieli askartelee kuvitelluissa solissa, lähteillä, joentörmillä, saarissa, puustoissa, puistoissa ja palatseissa. Näin käy Maria Turtschninoffin Naondel-kirjan (Tammi 2016) kanssa.

En ole erityinen fantasiafani, vaikka olenkin tolkienini lukenut ja gameofthronesit tuijotellut. Monet fantasiaromaanit tuntuvat kaavamaisilta genretoisinnoilta, ja koen vaikeaksi heittäytyä satumoodiin. Vaan on poikkeuksia.

naondel

”Meillä oli salaisuus, joka liitti meidät yhteen”

Turtschaninoffin Maresi aloitti sarjan Punaisen luostarin kronikoita. Nuortenromaani sai eittämättömistä ansioista Finlandia Junior -palkinnon 2014. Nyt kronikka jatkuu kertomuksilla siitä, miten Maresissa kuvattu naisyhteisö aikanaan sai alkunsa. Nurinperinen järjestys sopii hyvin, sillä nyt saan vastauksia kysymyksiin miehiltä varjellun saaren alkuperästä.

Huhut ja tarinat saaresta, jolla asuu pelkkiä naisia, ovat levinneet maailmaan – ehkäpä luonamme poikenneiden kalastajien ja kauppiaiden mukana. Tarinat ovat etsiytyneet hakattujen, vainottujen, kiusattujen tyttöjen korviin. Tytöt ovat uhmanneet suuria vaaroja löytääkseen luoksemme. On hyvä, että se, mitä olemme tänne rakentaneet ei häviä eikä unohdu. Olemme luoneet jotain uutta, sellaista, mitä ei missään muulla tässä maailmassa, joka toisiaan näyttäytyy niin pimeänä ja synkkänä.

Maailma tosiaan usein näyttäytyy pimeänä ja synkkänä, myös Naondelissa. Nuortenkirjakategoriaan romaani näemmä luokitellaan, mutta mielestäni ote on aikuismainen. Vaikkei väkivaltakuvastoa revitellä, vaara, alistaminen, julmuus ja hyväksikäyttö täyttävät valtaosan sivuista. Voisi jopa sanoa romaania melko raskaaksi: kertojia ja henkilöitä on paljon, ja toivottoman pahuuden ikeen alla joudutaan matelemaan pitkään.

”Kirjoitan myös muistiin kaiken, mitä tapahtuu, ja saan muut tekemään samoin”

Kertojanaisia yhdistää se, että suuren sulttaanikunnan visiiri Iskan ottaa heidän väkivalloin ja sulkee palatsiinsa. Iskania ajaa vainoharhainen vallanhalu, kaikki muut ihmiset kelpaavat vain välineinä. Jokaisella kronikoivalla naisella on jokin erityisominaisuus, voima, jonka Iskan omii ja samalla nujertaa naiset:

Joissakin tosiaan piilee totuus. Ja ne minä otan haltuuni. Tai tuhoan, niin ettei kukaan muu pääse hyötymään niiden voimasta.”

Kronikointi tarkoittaa historiallisten tapahtumien kertomista aikajärjestyksessä. Siksi ei ihmetytä, etteivät kertojanaisten äänet juurikaan eroa toisistaan. Kertomuksista selviää heidän taustansa, joutuminen Iskanin kynsiin ja alisteinen elämä hovissa. Vaikutun erityisesti siitä, miten psykologisen uskottavasti kuvataan naisten selviytyminen itsensä etäännyttäen ja tunteita kontrolloiden. Vaikka Iskan on yksioikoisen paha, tarinan eduksi luen sen, että muuten ei juurikaan käytetä mustavalkoista palettia.

Riistetyt naiset kehittävät omanlaiset hengissäpysymistapansa, eikä siinä ole tilaa toisille. Jokainen joutuu uhrautumaan ja umpoitumaan. Vakuuttavasti tarinankehittely kuljettaa ja osoittaa, miten voi viedä aikaa, jotta joku kykenee taistelemaan vapauden puolesta ja miten paha lopulta voidaan selättää yhteistyöllä. Tässä tapauksessa naisvoimin.

Kerronta vie vahvasti naisten tarinaa eteenpäin. Sadunomaisuutta välittyy ympäristön elävästä kuvailusta, ja taianomaisuutta tihkuvat erilaiset uskomukset ja riitit, joista naisten kulttuureissa ammennetaan voimaa. Tärkeä rooli lankeaa lähteelle (elämän ja kuoleman näyille), unille (tai niiden hallinnalle) ja vanhoille teksteille (perinnetietoisuudelle).

”Olkoon tämä alku jollekin uudelle”

Ei tarvitse paljon fantasian verhoa raoittaa, kun näkee ajantasaisen totisen toden. Tässä ajassa on koteja, kaupunkeja ja kulttuureja, joissa ”iskanit” jylläävät. Tämä aika tarvitsee myös toivoa, Naondelin tapaisen parempaan elämään vievän veneen, symbolisesti sisarellisuuden paatin.

Vaikka hieman vierastan sitä, ettei Naondelista löydä ketään siedettävää maskuliinia, hyväksyn ehdoitta romaanin sanoman, jossa naiseudelle perustetaan arvoisensa paikka. Se voi olla juuri siinä, missä juuri nyt olet. Sinne voi päästä vaikka miten kivuliaiden kokemusten jälkeen; riiston, raiskausten, hengen ja ruumiin runteluiden jälkeen. Siellä jokaisen yksilöllisyydellä ja ruumiillisuudella on ilmaisuvapaus ja valta, kun niistä ottaa vastuun muita polkematta. Sitä kohti tosielämässä fantasian voimaannuttamana: joka tyttö ja nainen ottamaan mieli ja ruumis omikseen.

Se ei ollut uhri, nyt sitä ei määrännyt kukaan vieras. Se oli yksistään minun. Minun määrättävissäni. Minun tahtoni käytössä. Oli kuin olisin löytänyt kotiin, oli kuin olisin pudonnut tähtien joukkoon, tässä oli kaikki ja enemmänkin.

 – – –

Maria Turtschaninoff
Naondel. Punaisen luostarin kronikoita
Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö
Tammi 2016
fantasiaromaani
397 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa, ainakin: Kieltenopen kotiblogiLuetaanko tämä?, Sekaisin kirjoista ja Ullan luetut kirjat.

Kirjailija kertoo omin sanoin kirjan lähtökohdat tässä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Yayoi Kusama HAMissa

kusama0

Pilkkuja, palloja, peilejä. Matomaisia möykkyjä. Toistosta syntyy pysäyttävää taidetta, ainutlaatuisia (mieli)kuvia universaalein muodoin. Japanilaisen Yayoi Kusaman (s. 1929) In Infinity -näyttely kannattaa kokea Helsingin taidemuseossa HAMissa.

Harhat ja ahdistuksen Kusama on siirtänyt taiteeseensa 1950-luvulta lähtien. Taiteilija on jo vuosia asunut mielisairaalassa, mikä tarjoaa hänelle turvallisen ympäristön taiteellisen toiminnan jatkuvuudelle. Yhä hän maalaa tauotta, jatkuvaa sarjaa, jossa tuhannet vainoavat silmät muuttuvat vaarattoman tuntuisiksi pilkuiksi solusuurennoksilta näyttävissä teoksissa.

kusama1

Näyttelyä kiertäessäni mietin paljon sitä, miten merkityksellistä on poikkeuksellisesti asioita kokevan ihmisen mahdollisuus jakaa visionsa. Ilman sairautta ei olisi tätä taidetta tällaisena, ei tätä kurpitsojen kungatarta ja pilkkujen prinsessaa.

kusama2

Toisto tuo turvaa, suurina pintoina se laajentaa yksittäisen yleiseksi. Saa sulautua joukkoon, olla silti yksi. Kun taulun nimenä on Punaiset pallot tai Keltaiset pallot ja kun kuitenkin taulussa on kyseisellä väripohjalla mustia pikkupalloja, uskon silti nimeen. (Vai oliko nimessä kuitenkin ”pisteet”?) Minä saan nähdä toisin tai sanoa toisin kuin näen.

Seisoin aina pakkomielteen keskellä, sisälläni olevan intohimoisen kasautumisen ja toiston äärellä.

Leikkaan taiteilijan sitaatin seinältä tekstiini. Sitten siirryn ties monettako kertaa peilisaliin, jonka lattialla on vesialtaita ja katosta roikkuu pilkkupalloja. Hetken pysähdyn äärettömyyteen perusasioiden – veden, pimeyden, valon ja värien – keskellä. Se on hyvä hetki.

4 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Kai Murakamia voi lukea ilman ääniraitaa, mutta huomaan tubettavani lukemisen lomaan tekstissä mainittuja biisejä. Lukumuistoistani ei koskaan häviä hetket, joina Janáčekin sävellyksen patarummut paukkaavat samalla, kun luen romaania 1Q84. Spotifyhin jotkut viitseliäät fanit ovat laatineet Murakamin kirjoista kerättyjä soittolistoja.

Miehiä ilman naisia -kertomuskokoelman (Tammi 2016) loppuun päästyäni taustalla soi makea Theme From A Summer Place. Se ei ole jatsin tai rokin tahtiin fiilistelevän kertojan mieleen mutta kiteyttää jotain oleellista kertomastaan lemmensuhteesta, eittämättä menneestä naisesta – ja enemmänkin:

Riittää, että hänen elämänsä kuolemattoman hissimusiikin säestämänä on onnellista ja levollista, vaikka minä en olisikaan osana sitä.

Sitaatinkaltaista armollisuutta haetaan kokoelman seitsemässä kertomuksessa. Etääntyminen on henkilöitä lähempänä kuin lähentyminen tai tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen. Suhteita on ja on ollut, lähinnä kertomuksissa muistellaan, pysähdytään, ei eletä.

Miehille ilman naisia maailma on valtava sekoitus kivuliaita asioita. Se on kuun toinen puoli.

Vaikea sanoa, mikä japanilasille on näissä kertomuksissa tavallista, mikä outoa, mutta minä näen henkilöissä ja tapahtumakuluissa kummia. Ainakin miehet tuntuvat olevan kuutamolla (kuun toisella puolella?) pettävien naisten joukossa.

Kerronta kulkee kihelmöivästi rajapinnalla. Murakamin tavaramerkkiin kuuluu realismista irrottautuminen. Sitä tarjoaa myös Miehiä ilman naisia. Esimerkiksi kertomus ”Rakastunut Samsa” on kunnianosoitus Kafkalle. ”Šeherazade”-tarinassa kiehtoo nainen, joka kuvaa, minkälaista on elää nahkiaisena. Vesielävän ajatusten ja kielen tuolla puolen kurotuksen kauneus hellii kaunokirjallisuuden lukijaa.

Suosikkikertomukseni on ”Kino”. Siinä lähdetään hyvin realistisesta tilanteesta. Kino eroaa vaimostaan ja perustaa baarin. Vähitellen aistin tapahtumissa ja kohtaamisissa kerroksia, joista voi erotella symboliikkaa ja epätodellisuuksia. Kino tapaa naisen, jolla on näkyviä arpia: ”Näkymä oli joltain hedelmättömältä planeetalta valovuosien päästä Kinon maailmasta.” Vai onko? Kaikki arvet eivät näy, etenkään Kinon. Kertomus kasvaa hienosti alitajunnan työksi, ahdistavien näkymättömien arpien hoitamiseksi, anteeksi antamisen matkaksi.

Henkilöiden tarkat ulkonäön kuvaukset tökkivät, ja asenteellinen naisten olemukseen tai ikään suhtautuminen tuntuu tympeältä. Toisto välillä häiritsee. Toisaalta Murakamin peruskuvasto kiehtoo, kuten kuu, kissa, korvat ja unet. En voi vastustaa: väkisin tarinat tunkevat tietokerrokseni tuolle puolen, vaivun tunnelman valtaan. Matkustan mielikuviin, joita en osannut odottaa. Mikä voi olla hienompaa?

miehia-ilman-naisia

”Kissa oli vapautta vaaliva eläin.”

– – –

Haruki Murakami
Miehiä ilman naisia
Suomentanut Juha Mylläri
Tammi 2016
novelleja
276 sivua.

Moni on Murakaminsa lukenut, mm. Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Opus eka ja Ullan luetut kirjat.


novellihaaste

Osallistun tällä postauksella Ompun Nostetaan novellit kunniaan -haasteeseen. Olen veikannut, että yhteensä haasteeseen osallistujat lukevat 2017 novellia. Murakamista kertyy seitsemän novellia. Alku sekin.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

The Crown

Jos sodanjälkeisen arvomaailman ja poliittisen ilmapiirin tallennus kiinnostaa, tämä on sarjasi. Jos tykkäät tirkistellä kuninkaallisia, tämä on pakko katsoa. Jos sinua kiinnostaa 1950-luvun tyyli ja muoti, liimaudu sohvaan. Brittiepookkifanina et voi tätä sarjaa ohittaa: The Crown (Netflix 2016).

the-crown2

Tapahtumat käynnistyvät kruununprinsessa Elisabetin häävalmisteluista 1947 mutta keskittyvät 1950-luvun alkuvuosiin, etenkin kuningattaren valtakauden alkuhaparointiin ja perheasioihin. Kymmenosainen ensimmäinen tuotantokausi päättyy vuoteen 1954, mutta ei huolta, sillä Netflix on kai lupaillut filmata koko Elisabet II hallintokauden.

Ennen Elisabetin isästä kertovaa elokuvaa Kuninkaan puhe (2010) ihmettelin, miten jonninjoutavan kunkun, hyväosaisen aristokraatin, elämä voisi koskettaa. Vaan kosketti se, sillä lopulta kuvattiin haavoittuvaa ihmistä. Nyt ajattelin taas aluksi: tunnen imperialistisen hovin käänteet, joten mitä näistä patsastelijoista voi saada irti. Voi voi! Vaikka mitä!

Politiikka

Sarjassa nerokkainta on se, että kokonaisuus kytketään aikaan sidottuun politiikkaan ja muuttuvaan maailmaan, jonka vauhdissa instituutiot eivät liiku. Vaikka yhteiskunnasta näytetään vain ohutta yläpilveä, paljastuu myös muuta: valta- ja palvelussuhteita sekä valtaapitävien taustalla humiseva harmaa kasvoton tavismassa.

Perustuslaki määrää hallitsijan toiminnan, mutta myös käytöksen. On piinaavaa seurata nuorta kuningatarta, joka tekee pikku päätöksiä ja joutuu perumaan ne aina jonkun muun instanssin tai intressin edun nimissä.

Churchillin (John Lithgow) vallankahvassa sinnittelevä hahmo on vaikuttava. Hän muuttaa lihaksi sisä- ja ulkopolitiikan, mutta samalla näkyy särmikkään voimahahmon laaja tunneskaala, jopa tyylikästä komiikkaa. Lisäksi häneen peilautuu epävarma nuori kuningatar, joka vähitellen juntataan rooliinsa.

Perhe

Eläneitä ja vielä eläviä henkilöitä on jokseenkin kumma seurata fiktiona. Kokonaisuus ei ole kumarteleva eikä kiusallinen, vaan se onnistuu olemaan sekä korrekti että paljastava.

Perheensisäiset jännitteet kehitellään uskottavasti. Roolinmuutokset isäkuninkaan kuoltua ottavat koville kaikille hallitsijaperheen jäsenille, ja se esitetään poikkeuksellisen monisyisesti. Elisabethiin kilpistyy se, miten kaikkien pitää joustaa ensimmäisen naisen aseman vuoksi, eniten hänen itsensä. Eivätkä sisarkateus tai aviosuhteen voimasuhteet ole pieniä pulmia missään perheissä. Myös rakastuminen oikeisiin tai vääriin kohteisiin kalvaa jokaista keskeishenkilöä. Kiinnostavasti kolmen polven voimin kuvataan äitiyteen liittyviä sävyjä, joissa on paljon tummia vivahteita.

the-crown3

Pariskunta vuonna 1954

Persoona

Roolitus onnistuu hienosti. Näyttelijät muistuttavat esikuviaan, mutta eivät tee näköispatsaita, vaan saavat vakuuttumaan aidonkaltaisuudesta. Asioita ei selitetä, ne näytetään hienovireisesti. Katsojalle tarjotaan vihjeitä, joista voi itse tulkita psykologisia liikahduksia.

Churchillista jo mainitsinkin, ja lisään, että Elisabetiä esittävä Claire Foy tekee huikeaa roolityötä, hienoisten silmänliikkeiden taidetta. Jaksojen aikana kukkea nuori aviovaimo alkaa osa osalta kuivettua valtataakkansa alla. Hän tosiaan näyttää, mitä on olla aina puoliksi jotain, lisäksi aina riittämätön, aina vastuussa, virheettömältä vaikuttava.

the-crown1

Piinaa

Onhan kuninkaallisten kuvauksessa myös puistattavaa arroganssia. Mieleeni jää kohtaus kuningasparin makuukammarista, jossa juhlien jälkeen pariskunta on käymässä yöpuulle ja keskustelee palveluskunnasta piittaamatta. Philip pudottelee vaatteitaan lattialle, koska on itsestään selvää, että aina joku näkymättömältä vaikuttava palvelija korjaa jäljet. Eikä vierailut eri kulttuureissa tee mieltä hyväksi, sillä brittiylemmyydentunto suhteessa muihin ei jää epäselväksi.

Parasta

Silmäkarkkia tarjoavat kampaukset, ehostukset, puvustukset ja lavastukset. Etenkin upeat leningit herättävät ajan ja naiset henkiin. Lisäksi kuvaus on harkitun taidokasta. Katsopa vaikka valon siilautumista, kun Churchill maalaa ja kun hänestä maalataan potrettia. Entäpä komea musiikki, etenkin aina jaksojen loppujen paisutus koukuttavien loppusekuntien tukena! Eikä resursseja ole säästetty kuvauspaikkojen valinnassa tai autenttisuusvaikutelmien tuottamisessa.

Kruunu kuulemma painaa kaksi kiloa. The Grown on sitäkin painavampaa draamaa. Katso traileri tästä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

En malta luopua jännärimarraskuun tempauksestani. Kerta kiellon päälle!

marrasjannitysta-2016

 


Jopa harvalla kammalla luulisi juuttuvan takkuihin: 11-vuotias mestarietsivä, rappeutuva kartano pullollaan salaisuuksia ja kylällinen eksentrikkoja. Vaan Alan Bradley on kehittänyt suoristajan, joka silottaa epäuskottavuuksia eli hilpeänhirveän kertojan ja kuvaustyylin.

Viides Flavia de Luce -suomennos on nimeltään Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar 2016). Bradleyn sarjan kirjanimien monisanaisuus henkii tietynlaista viehkoa vanhanaikaisuutta, jota muutenkin tyylissä tavoitellaan. Elellään 1950-luvun alkua brittimaaseudulla, jossa kirkko ja kartano ovat keskiössä. Mennyt sota vaikuttaa yhä, ja kyläläisiä kohdanneet tragediat tykyttävät taustalla.
loppusoinnun
Vaikka monenmoisia murheita ja murhia kertyy, sävy on kepeä. Viattomankarmeissa Flavia-kirjoissa kukoistaa tilannetajuinen komiikka. Lisäksi tässä osassa kanttorin kalmon ja vanhan pyhimyksen arvoitus aiheuttavat jopa kauhuromanttisvivahteisia tilanteita hautuumaan ja kirkon liepeillä. Hieman pitkitetty tästä osasta paisuu, ja aika rajoilla jo mennään sen suhteen, miten Flavia vie ja aikuiset vikisee.

Kaikesta huolimatta minäkertojalapsen kerronta tempaa mukaansa, sillä sielun säröt inhimillistävät muuten mahdottoman ylivoimaisen neropatin. Aiemmissa postauksissani olen jo pureutunut Flavian poikkeushahmoon, joten sananen tulevaisuudesta.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa päättyy koukuttavaan loppulauseeseen, joten lukijoita pidetään tiukassa otteessa. Mutta miten Bradley pystyy jarruttamaan ajan etenemistä? Kovin kauaa ei päätähti voi enää iältään säilyä 11-vuotiaana. Koska viehätys piilee juuri siinä, miten ihmetyttö sukkuloi sosiaalisesti taitavana jallittajana lapsen rooli turvanaan, mitä tapahtuu, kun murrosikä koittaa? Nyt on jo useita viittauksia siihen, että jotain on muuttumassa.

Mitä maailmalleni oli tapahtumassa? Kaikki oli mullin mallin. – – Voiko olla, että hyvyys kasvaa ja pienenee niin kuin kuu mutta pahuus pysyy vakiona?

– –

Alan Bradley
Loppusoinnun kaiku kalmistossa
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2016
407 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuulevi ja Ulla ovat kirjan lukeneet monen muun lailla.


Marraskuun ensimmäisen viikon aikana julkaisin näistä:

marraskirjat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää 

marrasjannitysta-2016

Takakannessa tituleerataan Christian Rönnbackaa dekkaristikomeetaksi. Siispä tiirailen, minkämoinen vana jännäritaivaalle jää kirjasta Kaikki mikä kiiltää (Crime Time 2016).

Olen aiemmin lukenut Antti Hautalehto-sarjasta osan Rakennus 31. Omaperäinen ote uupui ensi kokemuksestani, enkä alkanut sarjaa ahmia. Nyt toivon, ettei tämä tapaaminen kyseisen komisarion kanssa jää viimeiseksi.

Antti laittoi puhelimen taskuunsa ja katsoi vielä kerran ympärilleen huoneessa ja hymyili.
– On se hienoa olla rakastavassa ja välittävässä työympäristössä, hän sanoi.

Pomo lausuu noin joukolleen kiperän keissin ratkaisuhetkien lopuksi sarkasmia tavoitellen mutta sisimässään tosissaan. Siinä yksi poliisiromaanin viehätyksen syy. Porvoon poliisiporukalla on hyvä meininki: toverillinen tuttuus välittyy. Erikoisen syvälle ei henkilökuvauksessa mennä, mutta silti persoonat erottuvat niin, että heitä houkuttuu seuraamaan. Ja kieltämättä Hautalehdosta huokuu karismaa.

Poistan yleensä varmistimen, kun kohtaan testosteronihuumoria, sellaista karskiutta kumartavaa läppää. Se vaara näyttää olevan Rönnbackan tyylissä, mutta kuin ihmeen kaupalla tilanteisiin tuupatut tölväisyt tuntuvat toimivan. Tulkitsen niin, että pintahuumori ja sanailu peittävät aidot tunteet, joita poliisin työssä täytyy piilottaa selvitäkseen kaiken kauhun, kalmojen ja kurjuuden kohtaamisesta. Ja joskus heitoilla puhtaasti huvitetaan, liimataan porukkaa yhteishenkeen.

kaikki-mika-kiiltaa

Juonivetoinen dekkari edellyttää seuraamishoukuttimia. Kaikki mikä kiiltää nojaa moneen tukipilariin: vetovoimaisen komisarion työn ja privaatin sekä johtamansa osaston toiminnan seuraamiseen, kolmen nuoren kuriirikommelluksiin ja kahden takaa-ajajan kyttäämiseen. Näitä vuorotellaan. Tarina etenee joutuisasti, kieli on sutjakkaa ja dialogi taipuisaa. Siitähän syntyy – no, kerron sen lainaten:

– Tässä on vielä yksi juonenkäänne, Moisio sanoi. – En tiedä oletteko puhuneet siitä.
– No, Antti odotti jo lähes malttamattomana mitä seuraavaksi tulisi.

Vaikka romaanin lopuksi maiskutellaan kesän ensimmäistä metsämansikkaa, sopii Kaikki mikä kiiltää hyvin marrasjännitysviikon sarjaani. Myös muita lukijoita ja juttujulkaisijoita on mukana teemaviikossa (katso aloituspostaus).


Nämä blogit ilmoittautuvat marrasjännitysviikolle yhden tai useamman postauksen voimin:

Mustien kansien metsä http://mustienkansienmetsa.blogspot.com/
Katvealue http://kalmannos.blogspot.fi/
Kirjakaapin kummitus http://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/
Kirja vieköön! https://kirjaviekoon.blogspot.fi/
Kirjan pauloissa https://kirjanpauloissa.blogspot.fi/
Luetut.net https://luetutnet.wordpress.com/
Lumiomena (ehkä mukana) http://luminenomena.blogspot.fi/
Pieni kirjasto http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/
Tuijata https://tuijata.wordpress.com/
Tuulevin lukublogi https://tuulevi.wordpress.com/
Ullan luetut kirjat http://ullankirjat.blogspot.fi/
Yöpöydän kirjat http://kirjakissa.blogspot.fi/

SUURI KIITOS MARRASJÄNNITYSVIIKKOON OSALLISTUNEILLE!


Marraskuun ensimmäisen viikon julkaisulistani on tässä:

marraskirjat


Christian Rönnbacka
Kaikki mikä kiiltää
Crime Time 2016
dekkari, sarjan viides osa
287 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

marrasjannitysta-2016

Armoitettu kertoja, niin haluan Håkan Nesseristä sanoa. Arvostan nimenomaan jännärigenressä häntä henkilökuvaajana ja juonenkuljettajana. Inhimilliset erheet ja murheet jäytävät ja johtavat käännekohtiin. Mukana on usein outo osatekijä, joka tempaa tunnelmaan. Mainio Barbarotti-sarja on nyt on paketissa, joten on mielenkiintoista, mitä Nesser seuraavaksi avaa.

Uusi suomennos Carmine Streetin sokeat (Tammi 2016) on alunperin ilmestynyt jo 2009 eli syntynyt sarjan lomassa ja poikkeaa siitä hengeltään. Carminen (sallinet lyhyennyksen) minäkertoja on eurooppalainen kirjailija Erik Steinbeck (!), jolla on kirjoitusjumi, eikä sen syy ole vähäinen. Erikin nelivuotias tytär on siepattu 1,5 vuotta aiemmin, arvoituksellinen kuvataiteilijavaimo on yrittänyt itsemurhaa ja surun sumentamina puolisot ovat etääntyneet toisistaan. Pariskunta on muuttanut New Yorkiin, ehkä paeten pahaa oloa, elätellen silti hiljaista toivetta lapsen löytymisestä. Mutta miksi muuttaa kauas?

Täysin hyödytöntä; mutta koska en kestä olla tekemättä mitään, minun on parempi tehdä mitä tahansa; se on yksinkertainen ja hyväksi havaittu toimintamalli jahkailevalle agnostikolle. Kun järjetön elämä näyttää kaikesta huolimatta jatkuvan, kannattaa hypätä kyytiin. Tajuan yhtäkkiä miten yksinäinen olen, mutta toisaalta: itsehän olen kaivanut kuoppani.

Kertomus käynnistyy verkalleen, mikä ei kuitenkaan tunnu viivyttelyltä. Näin vedetään mukaan salakähmäiseen tunnelmaan. Perhetragedian piinaava pohjavire saadaan väreilemään erityisemmin sitä osoittelematta. Minäkertoja kelailee menneitä yhdistäen ne onnistuneesti eteneviin tapahtumiin. Yksi outouselementti kiehtoo: kirjailijan runo, joka voi olla myös jonkun muun.

Carmine Streetin sokeat

Romaani alkaa parisuhdetarinana ja hivuttautuu jännäriksi, jossa asiat ratkaistaan asein. Yllätyskäänne ja loppupuoli ovat makuuni turhan suoraviivaisia – taipumukseni tuntevat tietävät, että psykopaattiratkaisut eivät ole suosikkejani.

Carminessa minua viehättää se, miten kertoja tekee havaintoja henkilöistä ja ympäristöstä. Tyylissä on tarkkuutta, jopa armottomuutta. Murheelliset vaeltelut suurkaupungin yössä, satunnaiset kohtaamiset ja eläköitynyt yksityisetsivä jäävät luonteikkaina mieleeni. Se on todettava, että romaanin alkukielinen nimi Maskarna på Carmine Street on käännosnimeä osuvampi.

marraskirjat

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

– – –

Håkan Nesser
Carmine Streetin sokeat
Maskarna på Carmine Street
Suomentanut Aleksi Milonoff
jännitysromaani
Tammi 2016
292 sivua.

Muita lukijoita: Leena Lumi suoittelee psykologisen otteen vuoksi ja Järjellä ja tunteella ihailee sujuvaa sanomista – ja listaa muita kirjan lukeneita blogeja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

marrasjannitysta-2016

Monesti olen maininnut, että pidän romaaneista, joissa rakenne on repaleinen. Luin kesällä peräkkäin Emma Puikkosen hienon episodiromaanin Eurooppalaiset unet ja Evie Wyldin teoksen Kaikki laulavat linnut (Tammi 2016). En tiedä, oliko  annostus liian tanakka, mutta Puikkosen monisyinen ja yhteiskunnallinen teos puri minuun EU-palkitun Wyldin teosta tehokkaammin, vaikka mielenkiintoinen ja taitava romaani Kaikki laulavat linnut on.

Wyldin kirja on jännärihenkinen juoniromaani, ja se johtuu oudosti nimenomaan rakenteesta. Väkivahva nainen Jake kertoo tarinaansa australialaisesta lapsuudesta itselliseen aikuisuuteen mutta nurinpäin eli askel askeleelta edeten lapsuuteen: se houkuttaa selvittämään, mitä hänelle on tapahtunut. Vasta lopussa ratkeaa lintujen laulu ja Jaken elämän käänne. Tai oikeammin käänteet, sillä vuorotelleen menneeseen liukumisen rinnalla etenee päähenkilökertojan nykytilanne lammasfarmarina, jonka elikoita jokin raatelee yksi kerrallaan – senkin selvittämiseen sisältyy jännitysmomentteja.

Kaikki laulavat linnut

Rakenneoivallus kannattelee kokonaisuutta, ja myös karu kerronta kiehtoo, etenkin osoittelemattomuus. Tarinaan tuikataan ohimeneviä henkilöitä, joilla on merkityksensä mutta joita ei selitellä eikä availla. Tunnetta tihkuu tekstin pintaan niukasti, sillä päähenkilökertoja on pakotettu etäännyttämään itsensä varuillaan vaanivaksi tarkkailijaksi, yksinäiseksi selviytyjäksi. Jake on jäyhä nainen, joka on rikki, enkä sitä ihmettele. Sitä selittävät elämäntapahtumat, joita annostellaan säästeliäästi tarinaan. Lisäksi sitä selittää usein toistuva, Jaken isältään oppima lause:

Ihmissilmä havaitsee ensimmäiseksi liikkeen.

Rähjäinen ja autio ympäristö tukee tunnelmaa. Tarinassa on alituinen vaaran tuntu. Se ahdistaa, ja kasvukertomuksena Kaikki laulavat linnut on totisen synkkä. Ihmissuhteet ovat lähinnä kyttääviä tai väkivallan uhkaan viittaavia. Se pistää miettimään, miten yksi niksahdus voi olla peruuttamaton. Se sysää pohtimaan kasvuympäristön merkitystä, tyttöjen ja naisten asemaa miesten maailmassa sekä sitä, miten vähissä ovat selviytymiskeinot, jos ei ole turvaa, rahaa tai koulutusta.

En ole varma siitä, pidänkö väreilevästä yliluonnollisuusripauksesta. Pitäisikö sen olla symboli (pahan vaaninnasta ei pääse sitten millään, sitä ei voi paeta) vai yksi jännitystäky? Yhtä kaikki: Kaikki laulavat linnut on synkeä salaisuusselvitys taitavasti toteutettuna. Komea ja jopa koskettava on viimeinen luku, joka avaa mahdollisuudet, jotka menetettiin.

marraskirjat

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

– – –

Evie Wyld
Kaikki laulavat linnut
suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2016
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Hemulin kirjahyllyKirjakaapin kummitus, LukuisaLukutoukkaMari A

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

marrasjannitysta-2016

Olen lukenut Liane Moriartylta aiemmin Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti. Etenkin Mustat valkeat valheet viehätti hämäystekniikallaan, enkä ihmettele, että kirjasta on tekeillä tv-sarja ja elokuva tähtitykityksenä (rooleissa Nicole Kidman ja Reese Witherspoon). Kirjailijalla on oma tyyli, etenkin juonet soljuvat sukkelaan erilaisia näkökulmia sekoittaen. Sama menestysresepti pätee romaaniin Hyvä aviomies (WSOY 2014).


Romaani seuraa Tessin aviokriisiä, Rachelin vuosia jatkuneen perhetragedian psyykkisiä vaikutuksia ja Cecilialle selviävän salaisuuden seurauksia. Henkilöitä on sellainen liuta, että tarkkana pitää olla. Hienosti pyöritetään eri-ikäisiä ja elämäntilaiteissa olevia henkilöitä, joista kirveleviä asioita sikiää: lapset, vaimot, miehet, sisarukset, miniä, serkku, ex-poikaystävä…

Muikeasti jokaiseen henkilöön äkkiä sutaistaan persoonallisuus, joten lukijana nauliinnun selvittämään, kuinka tässä käy. Ja kun juonta jäntevöittävät jännityselementit, sehän koukuttaa kovasti. Tapahtumat sijoitetaan pääsiäisen piinaviikolle – vinkeää. Pääsiäispulla on juuttua monen kurkunpäähän, kun sidneyläisestä lähiöonnelassa menneet muhivat ja tulevaisuus tuleentuu.

Perinteinen dekkari tai jännitysromaani ei Hyvä aviomies ole. Se hyödyntää selvittämätöntä rikosta, mutta päähuomio on ihmissuhteiden ja käytöksen kuvauksessa. Taas tavataan Moriartylle tyypillisesti kotirouvien touhotusta lasten kouluasioissa, mutta se on pintaa. Pinnan alla porisee pohdintaa perheistä, rakkaudesta ja syyllisyydestä. Tykkään totisesti kerrontatavasta, näkökulmavaihteluista, tunnelmasta ja tunteiden palastelusta – vaikkapa tällaisesta:

Tessistä tuntui, että hän oli oivaltamaisillaan jotakin tärkeää. He voisivat rakastua uusiin ihmisiin, tai heillä voisi olla rohkeutta ja nöyryyttä karistaa itsestään jokin ratkaiseva kerros ja paljastaa toisilleen aivan uusi »toiseuden» taso, joka oli paljon musiikkimakua syvemmällä. Vaikutti siltä, että kunkin ihmisen itsesuojeleva ylpeys esti riisumasta sielua paljaaksi pitkäaikaisen kumppanin edessä. Oli helpompaa teeskennellä, ettei enempää tiedettävää ollut, oli helpompaa vaipua vaivattomaan kumppanuuteen.

Kunnollisten ihmisten ratkeamispisteiden äärelle viedään varkain: olemisen sietämättömyys on viihdyttävää luettavaa olematta pinnallista. Moriarty osaa ilmentää henkilöidensä naurettavuutta ja raadollisuutta sydämellisesti ja siten mukaansa tempaisevasti. Sen haluan vielä sanoa, että epilogi on riemukkain pitkään aikaan.

marraskirjat

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

– – –

Liane Moriarty
Hyvä aviomies
suomentanut Helene Bützow
WSOY 2014
(jännitys)romaani
358 sivua.
Ostin e-kirjana.

Hyvän avioimiehen tuntevat myös ainakin HennaKirsi, Leena ja Paula.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus