Kweku kuolee paljain jaloin sunnuntaina ennen auringonnousua: hänen tohvelinsa ovat makuuhuoneen oviaukon vierellä kuin koirat. Parhaillaan hän on pation ja puutarhan välisellä kynnyksellä miettimässä, palaisiko hakemaan niitä. Hän ei palaa.
Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti (suom. Marianna Kurtto, Otava 2013) alkaa kuolemalla. Se iskee oitis ytimeen. Etenkin romaanin alkuosa on kerronnaltaan kuin jojo. Kuolemanhetkessä kerrontanaru löystyy Kwekun muistoihin menneestä, palaa sydänkohtaustilanteeseen, taas etääntyy menneeseen, palaa, etääntyy, palaa. Näin kelataan tapahtumat isän näkökulmasta. Muut romaanin osaat poimivat rikkoutuneen perheen kokemuksia jäsen jäseneltä.
Romaanissa pysähdytään hetkiin, joina jokainen perheenjäsen kuulee kuolinuutisen. Rakenteellisesti kiinnostavaa on se, että sama tilanne – isän kuolema – keritään henkilö kerrallaan ja samalla harhaillaan kunkin kehityskulkuun samalla, kun kuvataan nykytilaa ja edetään tapahtumissa. Vähitellen vahvistuu, millainen karikko hajonnut perhe on. Amerikkalaistuneiden sisarusten siteet toisiinsa ovat katkonaisia, suhteet jännittyneitä ja persoonat rikkoutuneita. Kun vainajan lapset matkaavat Ghanaan, he kohtaavat pari vuotta aiemmin Afrikkaan palanneen nigerialaistaustaisen äitinsä. Etäisyyden, läheisyyden, kaipauksen, kipeyden ja katkeruuden tunteet pongahtelevat henkilöstä, tilanteesta ja ajatuksesta toiseen.
Runolliseksi mainostettu romaani tarkoittaa usein harhailevaa, tekotaiteellisesti huokailevaa tekstiä. Selasin romaanissa on näitä piirteitä, ja siksi se on osittain tarinaltaan ja kerronnaltaan raskas. Kaikilla henkilöillä on vaikean elämän paino harteillaan. Tarpeetonta on ulkonäkö- ja ominaisuuskeskeisyys: ei jää epäselväksi kauneus, lahjakkuus, älykkyys (kolme vanhinta sisarusta) tai epäily niiden suhteen (kuopus Sadie).
Onneksi romaani ei ole vain sitä. Romaani on näppäryysnäyte: kieli luistaa ja kerronnassa on omaperäinen kierre. Pidän monista rakenneratkaisuista, etenkin kerrontajojolangan vemputtaminen toimii erittäin hyvin. Kyllä narut sotkeutuvatkin, jolloin tuntuu, että henkilöiden kohtalot eivät kosketa. En siis syttynyt niin lukutuleen kuin Lukutoukan kulttuuriblogi; siellä on linkkauksia myös muihin tästä romaanista bloganneisiin.
Kansi: Timo Mänttäri, kirjailijan kuva: Nancy Crampton
Juurien kaivaminen, vaikka vastahakoisesti, saattaa jollekin paljastaa itsestä tiedostamatonta ja merkityksellistä. Tässä romaanissa niin käy yhtäkkiä yhdelle: ikiaikainen, oman heimon tanssi vapauttaa, vaikkei koko heimosta ole ollut kompleksisen Sadien lyhyen elämän aikana aiemmin mitään tietoa. Kuvauksen rytmi tavoittaa kuvatun henkilön kokemuksen ilolla ja voimalla.
Sitten tulee kipinä, jokin naksahtaa, hänen sisällään muodostuu logiikka, ja muukalainen hänen sisällään tietää mitä tehdä: tuntee tämän musiikin, nämä liikkeet, nämä askeleet, tämän rytmin. Vartalo rentoutuu, katse kohdistuu jalkoihin; hän liikkuu, ei katso, pelkää lopettaa liikkumisen, pelkää katsoa ylös kohti pientä kannustavaa yleisöä; hän liikkuu, hän hikoilee, hän itkee (minä tanssin, hän ajattelee epäuskoisena, kykenemättä lopettamaan); hänen vatsansa on tiukkana, reidet tulessa, raajat rentoina, lantio pyörii. Hartia ylös, hartia alas, ympäri, jalka ulos jalka sisään; hän on vartalonsa ulkopuolella tai sen sisäpuolella tietämättä mitään ulkoisesta, tietämättä ihosta, tietämättä silmistä, tietämättä katsojista mutta tietoisena takomisesta, rummuista.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 