Kauan kestäneen romaaniputken jälkeen on aika tarttua lyhytproosaan. Suvi Vaarlan Täydellisiä ihmisiä (Sammakko 2013) on 17 henkilövetoisen tarinan kokoelma. Novelleissa lähtökohtana on tavallisen ihmisen melko tavanomainen tilanne. Odotukset notkahtavat, kääntyvät tai häviävät. Harva asia menee yli odotusten.
Moni juttu Vaarlan kokoelmassa etenee tasaisesti tai yllätyksettömästi: lukija saa kuvauksen asioiden tilasta tai kapeasta tapahtumakulusta. Etenkin kokoelman alkupuolella on novelleja, joiden henkilöt tai tapahtumat eivät herätä kiinnostusta. En tarkoita sitä, että innostavaa luettavaa saa vain merkillisistä henkilöistä tai tilanteista – ei, sillä tavallisesta talliaisesta ja tapahtumattomuudesta taittuu kyllä monesti taidetta. Valitettavasti tämän kokoelman alkupuolen novelleja vaivaa jännitteen ja jäntevyyden puute. Ote on ulkokohtainen ja koukut uupuvat.
Oudosti juuri kokoelman alkuosaan on valittu ponnetonta turinointia: vaara pyörii, että lukija luovuttaa alkuunsa. Harmi, sillä kokoelman loppupuolella teksti terästyy. Parhaiten onnistuvat novellit, joissa kuvataan todellisten tunteiden tai henkilöiden hermostunutta kömpelyyttä. Niissä tavoitetaan arjen alla möyrivät mielipahat, kohtaamattomuudet ja jännittyneisyydet, osin myös mahdollisuudet. Jotain odottamatonta tapahtuu joko tunnetilan vaihdoksella tai hienoisilla tapahtumakäänteellä. Moni pariskunta on tunnekehityksessään eri vaiheissa, halut eivät kohtaa tai jollain muulla tavalla katsotaan ja koetaan ohi. Muunlaisista suhteistakin näytetään väläyksiä.
Sävyjen muutos tarinoiden sisällä ja tarinasta toiseen ilahduttavat. Esimerkiksi ”Fantasia”-novellissa on herkullista tuoreen suhteen tapaamiskankeuden tavoittamista, ja siinä on huumoria, jota kokoelmassa muuten on nirsosti. Yksi hienoimmista novelleista on kokoelman päättävä ”Kylpylä”. Siinä on havainnollista erittelyä etenkin etääntymisen tunteiden ja mielenmuutoksen kuvaamisessa.
Näytä minulle täydellinen ihminen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 